OODI KREIKKALAISELLE UURNALLE.
Sa koskematon rauhan morsian,
laps aika-äidin aina hiljaisen,
sun metsän-tarinasi kukkivan
on eessä runo vaiti, kuunnellen!
Sun legendasi lehdin verhotut
on Arkadian, Tempen laaksoissa.
Mut käykö kohtaloista kuolevain
vai jumalten tuo taisto katkera?
Mist' inha vaino, immen huokailut?
Miks pillit, rummut, hurma tanssijain?
On sävel korvin kuultu suloinen,
vaan kuulumaton suloisemmin soi.
Siks, pillit, soikaa taas - ei kuullaksen',
vaan minkä sydän vastaan ottaa voi:
mies nuori seisoo tuossa, soittaa vain,
puut ikuisesti kantaa vihreää;
tuo nuorukainen lemmen hurmassaan
ei suudelmaansa saa, vaikk' anoo ain, —
oi, lempes lakastu ei konsanaan,
ja armahas ain ihanaiseks jää!
Oi oksat onnekkaat, joit' ikänään
ei tapaa syys, vaikk' keväät vaihtuis kuin;
mies onnellinen, ken noin nostaa pään
ain uusin soitoin, uusin lauleluin;
viel' onnekkaampi lempi, lempi oot,
noin altis, uskollinen, lämpöinen,
suur' iäti ja nuori ainian,
kuink' intohimot muita polttakoot
vain syömmen surun-täyden jättäen
ja otsan kuuman, kielen janoovan.
Ken outo, mystillinen pappi liet,
jok' ammuvaa ja arkaa hiehoa
tuoss' alttarille vihreälle viet?
Ja kansa, jonk' on mieli uhrata?
Ja minkä pienen meren-kauppalan
tai vuoren turvallisen kaupungin
tuo joukko jätti, vaeltaen pois?
Vaikk' aavistat sen yhä vartovan,
kuin iät kaiket, kaduin hiljaisin,
et tiedä miks - ken kertoa sen vois?
Oi kuva Attikan! Sun kohtalos,
sun hahmos, kirjaellut marmoriin,
puus lehtevät ja puhtaat ruohikkos
mun tempaa aatoksista unelmiin
kuin iäisyys! Tää suku iloton
kun vanhuudest' on kaatunut, sa jäät,
ja läpi uutten tuskain, suurempain,
mit' uudet uskottus ei nää, sa näät:
"On kaunis totta, tosi kaunist' on."
Se muistaos, muu kaikk' on turhuus vain.
PAANIN KUORO. ("Endymion")
'Oi valtias sa linnan varjoisen, jonk' ylle huojuen ja humisten puut suuret lehviänsä levittää ja suopi rauhaa, suopi hämärää, miss' elää nimettömin kukkasin maan ruohot tuhannet ja kuoleekin; miss' usein ilonas on katsella, kun metsänneidot suorii tukkaansa ja kypsät heelmät tummentuu ja loistaa; tai, hetket totiset kun seuraa toistaan, taas kuulla kaislain ääntä suruisaa ja nähdä, kuinka kaste kasvattaa kaikk' yrtit ylenmäärin; kaihoissas myös uneksua menneest' onnestas, kun kadotit sa armaan Syrinxin! Nyt kautta lempes kaunihin ja kautta onnes muiston autuaan — oi kuule meitä, suuri Paan!
Sua tyynnyttäin, sun mieltäs viihdytellen saat kyyhkys-äänten kuulla kaikerrellen sa soittelevan myrttein suojassa, kun illan suussa metsän rannalla tiet' aurinkoista astut miettien. Ja viikunoiden laaja-lehtisten on heelmät sulle yksin määrätyt, ja minkä hunajalla täyttänyt on mettinen, se suloks on vain sun. Myös kylän viljamailta siunatun saat osan, mitä kallist' antaakin ne kasvustaan, ja uusin sävelin sua ylistääkseen aukee laulamaan viel' uudet lintuparvet kuoristaan. Sun ilokses myös suotu mansikkain on suven-vilpoisuus, ja sulle vain saa hohtaa perhon siivet nurmikolla ja virran päivä-kuplat kauniit olla. Niin, sulle puhkee joka silmikko! Sa tullos lähellemme - joudu jo, kautt' taivaan tuulten kuusten latvassa, oi metsän jumala!
Sun luokses kiiruhtavat satyyrit ja faunit, palveluksees alttihit, jos tarvis jänö piilost' yllättää, miss' uinailee se unta pehmeää, tai jyrkänteitä ylös karata, kun kotkan suusta pelastettava on hento karitsa. Yön pimeihin kun eksyy paimenet, niin salaisin ne loihduin, houkutuksin heidät saa taas teille tuttaville johdattaa. Ne juoksee rantaa meren myrskyisen kaikk' ihmeelliset raakut poimien sun varalles, jonk' ilo verraton niit' aallotarten luoliin heittää on ja nähdä, kuinka julkeudesta tuosta ne säikkyvät, ja naurain piiloon juosta; tai kentäll' ilman aikaa loikkia, kun toiset hyppii vuoren harjalla puun käpysillä leikkisotaa käyden ja omenoilla. Kautta riemus täyden, jonk' yhä kierii kaiku saloillas, oi kuule meitä, kuningas!