Oot kuuntelija äänten kaikuvain, kun keritsimet leikkaa raksuttain pois villan määkyviltä oinailtas, oot sarven koukistaja voimakas, kun villi-karjut viljaa raastaen käy mailla metsämiesten; hallaisen myös pellon päällä henkes levähtää, ja tähkät kylläät koskematta jää; sun huokaukses raskas huminoi yl' autioitten nummien ja soi niin suruisasti synkiss' alhoissa; myös suurten arvoitusten ovella sa seisot, kaiken-tietoon johtaen. Suur' poika Dryopen — kuin moni kumartain on tullutkaan sun luokses, lehvät kulmillaan!
Viel' asuntosi raitis, rauhainen suo majaks yksinäisten aatosten, jotk' yhä mieltä ylemmäksi johtaa siks että avoinna se taivaan kohtaa; viel' anna jalon henkes koskettaa maan rantaa sumuista ja harmajaa; viel' ole äärettömän kuvana ja tunnuksena taivaan kannella, jonk' avaruutta meri heijastaa; ja alkuaineena, joll' aatos saa sen täyttää, mik' on tutkimatont' ain — vaan enempää ei. — Päämme taivuttain ja otsat peittäin verkkaan kumarramme, ja kuulkoot tähdet huudon huuliltamme, kun vannotamme eessäs nöyrtyen: meit' auta, herra vuorien!'
SYKSYLLE.
Syys, aika usvien ja hedelmäin,
jok' ystävältäs auringolta saat
taas neuvot, kuinka runsain, täyteläin
ja kypsin sato siunais puut ja maat
ja räystään rypäleet, kuink' oksiaan
maan puoleen omenat taas taivuttais,
ois ydin maittavainen pähkinäin,
viel' uudet silmut puihin puhkeais,
ja kuinka mettiset, kun yhä vaan
ois kesän mettä kennot tulvillaan,
ei näkis päätä päiväin lämpimäin.
Ken nähnyt ei sua maillas, aitoillas,
tai riihen kynnyksellä toisinaan,
miss' istuit kauan ilman aikojas,
ja tuuli nostatteli tukkaas vaan;
tai uneen vaipuneena sirppis luo,
kun valmut elopellon petti sun,
niin hetkeks säästäin viljan kukkineen;
tai joskus katsellen, kun virran vuo
sun kiiti ohitses, tai vartoin, kun
puun lehtevän, yön kastein puetun,
pois tihkui helmet aamuun hiljaiseen.
Miss' on nyt kevään laulut — miss' on ne?
Niit' älä muistele: syys vuorons' saa,
kun iltapilvet jättää päivälle
jo hyvästi, ja sänget punertaa,
kun survoo hyttys-kuoro suruinen
tuoll' alla rannan raitain nyyhkyttäin
ja väistäin tuulen leyhkää lempeää,
kun lammaslauma määkyy kotiin päin,
ja sirkat aitovieress' soittaen
kun yhtyy lauluun kultakerttusen
ja pilviss' asti pääskyt visertää.
HUOLETTOMUUDEN OODI.
Ol' aamuhetki. Edessäni näin
kuin kolme kuvaa, viitoin valkoisin,
jotk' äänetönnä liikkuin, allapäin,
vei toinen toistaan tyynin askelin;
ja sivuttain ne ohi kulkivat
kuin uurnan kuvat, jonka hiljalleen
näät kääntyvän. Ne palas uudestaan,
yht' äänettömät, yhtä ihanat.
Niin oli näky outo kulkueen
kuin aaveilmestyksen alta maan.
Kuink' olikaan, kun teit' en tuntenut?
Noin eikö huntuverhoin peittää vois
yön hankkeet, juonet tarkoin harkitut:
juur' ottaa päiväs huolettomat pois,
pois hetket armaat, tunnit joutilaat,
kun silmäs raukee suven utuihin,
kun valtasuones tykkii hiljaa vain
ja ilotta ja tuskatt' olla saat!
Pois menkää, että jälleen vaipuisin
ma tyhjyyteen - siell' olo autuain!
Ne kulki kolmannesti ohitsen',
mua silmihin nyt kukin katsahtain,
ja häipyin pois. Jo syttyi sydämmen', —
ma näin, tunsin muodot tuttavain:
Sun nimes, tyttö kaunis, Lempi on;
sä olet Maine, silmin palavin
ja kiusatuin, yön kiihko poskillas;
ja sinä, soimattu ja osaton,
jot' enin palvelin ja rakastin,
oot Runous, mun elon' valtias.