Ne häipyi pois. Ne kaihoisaks sai mun.
Oi hulluus! Mit' on lempi miss' on se?
Ja kunnia — vain kuumehourailun
ja mielenharhain turha kuvite!
Ja runous — se iloa ei suo
niin suloisaa kuin päivän unteluus,
kuin illan tuoksu, lepo armaan yön.
Oi, ettei aika mulle rauhaa tuo,
jonk' unelmissa joka päivä uus
veis ohi maisen aatoksen ja työn!
Ne tuli vieläkin — ah, miksi taas?
Ma unten pimennossa uinailin,
join kukkain rauhaa, vihreyttä maass'
ja valon kuihtumusta varjoihin.
Ol' aamu pilvinen, vaan sateeton,
vaikk' kevään kyynel kiilti silmäss' sen,
ja nuoret lehvät nuojui hiljalleen,
ja rastas lauloi, puu sai silmikon. —
Oi varjot, menkää pois — en itkien
teist' eroo nyt, en kuole kaipuuseen.
Siis jääkää hyvästi! Mua ette saa
pois ruohon-kukkaisalta vuoteeltain.
En kaipaa sylilampaan kunniaa,
joll' elon ilve ruokkis kaihojain.
Niin menkää rauhaan, hennot aavehet,
ja uurnan uniks jälleen muuttukaa.
Yö näkyjään suo mulle runsaimmin
ja päivän unet viel' on kylläiset.
Pois kadotkaatte, pilviusvain taa,
pois, palaamatta konsaan takaisin!
SONETTI (1).
Kun pelko herää, etten elää voi siks kunnes runon syys on siunannut, mit' aatos kuuma kypsytti ja loi, ja jyvät kalliit kaikk' on korjatut;
yön totisilla kasvoilla kun nään, kuin kiertää sumut suurten runojen, ja aavistan, etten mä ehtiskään niit' tavotella kuviks iäisen;
ja kun ma tunnen, etten milloinkaan sua, hetken kirkas lapsi, nähdä saa, ja että puhtaan lemmen unholaan ma päästä voi en; — silloin vaipuu maa
ja taivas äärinensä tyhjyyteen ja rakkaus ja maine kaikkineen.
SONETTI MAINEELLE.
Se kuumesairas kiihkoinen on, ken ei tyynnä nauti elon lahjoistaan, ken ahmii ajallista hurmaa vaan, myös nimen neitseellisen uhraten,