kuin ruusu kukkans' itse pudottais tai kypsä heelmä kuoren kirkkahan, kuin aallottaret virran kuulakan ja pohjan puhtaan sameaksi sais.
Vaan ruusu, pensastosta kohoten, viel' antaa suuta tuulten, mettisten, ja heelmä koskematta hohtelee,
ja aalto kirkas on kuin ennenkin.
Mit' itse mailmalta ma kerjäisin?
Sen suosio ei miestä mikskään tee.
SONETTI (2).
Miks nauroin äsken? Turhaan tiedustan: on vaiti jumalat ja henget yön, kaikk' oraakkelit taivaan, manalan. Niin käännyn puolees sunkin, ihmis-syön.
Oi sydän, suruinen kuin minäkin:
miks nauroin yöllä? Tuska kuoleman
ja pimeys! En kuule helvetin,
en taivaan, syömmen äänten vastaavan.
Miks nauroin? Elämäni tunnen jo.
Sen unet lentää onnen äärihin.
Nyt kuitenkin ois kuolla nautinto,
maan korun haihtuess' yön tuulihin.
Suur' ompi onni runon, kunnian
ja kauneuden, vaan suurin kuoleman.
SONETTI (3).
Yön kirkas tähti, ken ois kaltaises! Niin liikkumaton silmäs loisto on ja ajast' aikaan valvoo katsehes, kun lailla unettoman erakon