9. Huomaamme, että rakkaus luontoon missä sitä vain on ilmennyt, on ollut vilpitön ja pyhä tunteen aines, joten otaksuen kaikkien muiden, kahta persoonallisuutta koskevien seikkojen olevan samat, huomaamme enin luontoa rakastavalla aina olevan suuremman kyvyn uskomaan Jumalaan. Keksimme, että luonnon kunnioituksessa ilmenee semmoinen tunne suuren hengen läsnäolosta ja mahdista, jommoista ei mikään puhtaasti loogillinen ajatus voi saada aikaan tai järkähyttää; ja missä tämmöistä luonnon kunnioittamista vaalitaan viattomasti, s.t.s. sille kuuluvalla toisten ajan, tunteiden ja ponnistuksien vaatimusten huomioon ottamisella, ja missä siihen yhtyy uskonnon syvät perusvoimat, siellä tulee se määrättyjen pyhien totuuksien välikappaleeksi, joita ei käy toisin keinoin ilmoittaminen.
10. Ei yksikään ihmissuku, joka on kokonaan korvessa kaukana kaupungeista kasvanut, voi koskaan maisemasta nauttia. He voivat kenties iloita eläinten kauneudesta, mutta tuskinpa siitäkään: varsinainen talonpoika ei voi huomata niiden kauneutta, vaan yksinomaan niiden hyödyllisyyden tunnusmerkkejä. Ainoastaan sivistyneet ihmiset voivat maisemasta nauttia, ja tämän sivistyksen antavat vain musiikki, kirjallisuus ja maalaus. Siten saadut taipumukset ovat perinnöllisiä. Sivistyneen sukupolven lapsella on synnynnäinen kauneusaisti, johtuen vuosisatoja ennen hänen syntymistään vaalitusta taiteesta. Lapsissa jalojen sukukuntien, joita kasvatettiin taiteen avulla ja samalla suuriin tekoihin totuttamalla, elää voimakas ihastus kotiseudun maisemaan, ikäänkuin johonkin muistomerkkiin; tunne, jota heille ei ole opetettu, ja jota ei voi toisellekaan opettaa; tunne, joka heissä on synnynnäinen; kestävyyden leima ja palkka suuressa kansallisessa elämässä. Kuuliaisuus ja pitkän menneisyyden rauha ovat ulottaneet uskollisesti arvossa pidettyjen esi-isien kunnian heidän kotimaahansakin, kunnes maan äiteys, Demeterin salaisuus, jonka helmasta me tulimme, ja jonka syliin me palamme, on kaikkialla ympäröinyt ja täyttänyt pellot ja lähteet pelokkaalla kunnioituksella; mikä antaa rajakivelle siunauksen, jota ei kukaan voi ryöstää, laineelle pyhityksen, jota ei kukaan voi tahrata; sanoman kunniakkaista päivistä ja rakkaista ihmisistä tehdessä joka kallion aavemaisella piirroksellaan muistokiveksi, ja antaessa joka polulle jalon yksinäisyyden sulouden.
11. On omituista, kuinka vähän ihmiset ylipäänsä tietävät taivaasta. Tämä on luomakunnasta osa, jota luonto on enemmän suosinut kuin niitäkään muuta tekoaan ihmistä ilahuttaakseen, — enemmän siinä ainoassa silmiinpistävässä tarkoituksessa, että se puhuisi hänelle ja opettaisi häntä, — ja taivasta kumminkin otamme kaikkien vähimmin huomioon. On vain harvoja luonnon teoista, jotka eivät vastaisi rakennuksensa joka osaan nähden aineellisempaa, tarpeellisempaa lopputarkoitusta, kuin paljasta ihmisen miellyttämistä, mutta taivaan jokainen oleellinen tarkoitus voisi tietääksemme tulla tyydytetyksi, jos aina noin kolmen päivän päästä kohoisi suuri, ruma, musta sadepilvi peittämään taivaan sineä, ja se kaiken hyvin kastelisi, ja sitten taivas olisi taas kirkas seuraavaan kertaan asti; tähän lisäksi ehkä vielä aamu- ja iltasumun verho, joka antaisi kastetta, — ja sen sijaan ei ole olemassa elämässämme melkein hetkeäkään, jolloin luonto ei aiheuttaisi kohtausta toisensa jälkeen, kuvaa kuvansa perästä, yhtä ihanuutta toisen perästä, ja näitä aina niin valittujen, muuttumattomien, täydellisimmän kauneuden perussääntöjen mukaan, että saamme olla aivan varmat siitä, että tämä kaikki tapahtuu vain meidän tähtemme ja on aijottu ainaiseksi iloksemme. Ja tämä tulee alituiseen joka ihmisen osaksi, olkoon hän missä tahansa sekä kuinka kaukana muista mielihyvän ja kauneuden lähteistä hyvänsä. Jaloimpia luonnon ilmiöitä näkevät ja tuntevat vain harvat; ihmisen ei pidä aina elämän niiden keskellä; hän vahingoittaa niitä omalla läsnäolollaan; hänen tunteensa niitä kohtaan häviää, jos hän aina näkee niitä edessään; mutta taivas on olemassa kaikkia varten: olipa se kuinka loistava tahansa, ei se kuitenkaan ole "liian loistava ja liian hyvä ihmisluonnon jokapäiväiseksi ravinnoksi". Sen koko vaikutus on tarkoitettu sydämmen ainaiseksi lohdutukseksi ja ylennykseksi, — sydäntä rauhoittamaan ja puhdistamaan kuonasta ja tomusta. Toisinaan rauhallisena, joskus oikullisena, monasti kunnioitusta vaativana, mutta ei koskaan samallaisena, melkeinpä inhimillisenä intohimoissaan, melkein henkevänä hentoudessaan, melkein jumalallisena rajattomuudessaan, puhuu se niin selvästi meissä asuvalle kuolemattomuudelle, samoin kuin se rankaiseekin tai siunaa sitä, mikä on kuolevaista. Siitä huolimatta emme koskaan pane siihen huomiota, emme ajattele sitä sen enempää, kuin se on tekemisissä lihallisten tuntemuksiemme kanssa. Kaikessa, minkä kautta se puhuu selvemmin meille kuin petoeläimille, kaikessa, mikä todistaa kaikkein korkeimman tarkoituksia, kaikessa, mitä meidän on enemmän saatava ylitsemme kaareutuvalta holvilta, kuin valoa ja kastetta, joita on meidän rikkaruohon ja madon kanssa tasaaminen, kaikessa huomaamme merkityksettömien yksitoikkoisten sattumuksien järjestyksen liian tavallisena ja mitättömänä ollakseen arvollinen saamaan edes hetkeksikään tarkkaavaisuutemme itseensä suunnatuksi tai että siihen ihastuksella silmäilisimme. Kun rajattomimman laiskuuden ja typeryyden hetkinä käännymme taivaan puoleen viimeisenä apulähteenämme, niin mistä sen ihmeistä silloin puhummekaan? Yksi sanoo olleen märkää; toinen tuulista; kolmas lämmintä. Kuka koko kaakottavasta joukosta saattaisi kuvata yhtäkään syvyyden muotoa, yhtä ainoata korkeiden, valkoisten, eilen päivällisaikana horisonttia ympäröivien vuorien jonosta? Kuka näki elottomien pilvien tanssin auringon valon eilen illalla ne jättäessä ja länsituulen niitä edessänsä liehuttaessa kuihtuneiden lehtien tavoin? Kaikki tämä kulki huomaamatta ja näkemättä ohitse; taikka jospa tunnottomuus ravistetaankin hetkeksi pois, niin se tapahtuu vaan nähdessä jotain silmiin pistävää tai eriskummallista. Eikä ylevän korkeimpia tunnusmerkkejä kuitenkaan paljasteta alkuperäisten voimien suunnattomilla, mahtavilla julistuksilla, ei rakeiden rapistellessa eikä pyörretuulen pyöriessä. Jumala ei ole maan järistyksessä eikä tulessa, vaan hiljaisessa huminassa. Ne on ne luontomme tylsät, alhaiset taipumukset, joiden puoleen vaan voi kääntyä kimröökillä ja salamalla. Hiljaisessa, hillityssä tunkeilemattoman mahtavuuden ohikäymisessä on se syvä, rauhallinen, ikuinen, jota täytyy etsiä tai hakea, ennenkuin sitä voi nähdä, rakastaa tai käsittää; asioita, joita enkelit meille joka päivä valmistavat, ja joilla kuitenkin on ikuinen moninaisuus; joista ei koskaan ole puute, eivätkä sentään koskaan uudistu; joita aina löydetään, mutta jokainen sentään vain yhden kerran: näiden kautta opetetaan ennen kaikkea kunnioittavaa antautumista ja jaetaan kauneuden siunausta.
12. Niin luonnollista kuin onkin, että ihmissydän mieluummin kiintyy toivottuun, kuin käsillä olevaan, niin on viehätys, jonka mielikuvitus valaa kaukaiseen eli kiellettyyn, niin hieno, että se maisema usein vaikuttaa liikuttavammin, joka sisältää itseään suuremman, etäisen lupauksen, kuin se, joka kuluttaa luonnon kaikki aarteet ja voimat voittamattomassa, silmiinpistävässä ihanuudessa eikä jätä jälelle mitään, jota mielikuvitus voisi kuvitella ja seurata.
13. Tutki sisällisen liikutuksesi luonnetta (jos sinulla nimittäin on sellaisia) katsellessasi Alppeja, niin olet huomaava, että tuon liikutuksen koko loisto riippuu, kuten kaste hämähäkinsiimoissa, hienon mielikuvitusmuodostuksen ja epätäydellisen tiedon omituisessa kudonnassa. Ensin on sinulla Alppien suuruudesta epämääräinen käsitys, johon liittyy ihastus suuren rakennusmestarin teokseen muureineen ja perustuksineen; sitten liikuttaa sinua niiden iankaikkisuus, sinut valtaa juhlallinen tunne niiden pysyväisyydestä ja omasta, rinteillä olevan ruohon kaltaisesta katoovaisuudestasi, ja sitten vakavana ja surunvoittoisena menneiden sukupolvien harvinaisen yhteenkuuluvaisuuden tunne näkemällä sitä, mitä he näkevät. He eivät nähneet pilviä, jotka matkaavat ylitsesi eikä mökin seinää pellon tuolla puolen eikä polkua, jota sinä kuljet. Mutta sen he näkivät: taivaasen nouseva kallioseinä oli heidän nähden sama kuin sinunkin. He ovat laanneet sitä katselemasta, pian sinäkään et ole enää sitä katseleva, ja kallioseinä on olemassa toisia varten. Silloin sekoittuu näihin vakavampiin ajatuksiin Alppien antimien ja ihanuuksien käsittäminen, — kuvitellen kaikkia lähteitä, jotka pulppuavat sen kallioseinistä, mahtavia virtoja, jotka syntyvät niiden jäästä, kaikkia suloisia laaksoja, jotka kiertelevät niiden kallioiden lomissa, kaikkia paimenmökkejä, jotka sen pilvien alla kimaltelevat ja kaikkia onnellisia taloja, jotka ylenevät laitumilla; samalla johtuu kaikista näistä ajatuksista omituinen myötätuntoisuus kaikkea tuntematonta kohtaan ihmiselämässä, onnessa ja kuolemassa, mitä sinulle osoittaa tuo ikuisen lumen kapea, valkea loisto, joka näkyy kauvas aamutaivaalla. Nämä kuvat ja paljo enemmänkin vielä Alppia nähdessä sisimmässäsi liikuttavat mieltäsi. Et saata niitä sydämmessäsi seurata; sillä sydämmessäsi on sekä pahaa että hyvää paljo enemmän kuin koskaan voit huomatakaan; mutta ne sittenkin sinua kiihottavat ja liikuttavat, jos lumivuoria katsellessasi tunnet enemmän kuin katsellessasi jotakin muuta yhtä pehmeästi hopeanharmaalta näyttävää esinettä, niin johtuu se varmaankin tämän laatuisista kuvista, eivätkä ne ole mitään muuta, kuin asiain olemuksen syvempi käsittäminen.
14. Luulen, ettei ihmisen ole hyvä olla aina kaikkein kauneimman ympäröimänä; hän on olento, joka on kykenemätön tulemaan tyydytetyksi mistään maan päällä. Varmin keino tehdä hänet väsyneeksi ja tyytymättömäksi on totuttaa hänet omistamaan jossain muodossa maan päällä paras, minkä maa voi antaa. Jos lapsia kasvattaisi huoneessa, jossa alituisesti kaikuisi valikoimasta paras musiikki, niin heidän musiikin ymmärryksensä sekä nautintonsa olisivat hyvin vähäiset. Aivan samaa vaikuttaa ylen rikkaan, loppumattoman vuoristokauneuden näkeminen. Taipumuksemme nähdä sisällisellä osanottavaisuudella lamauttaa yltäkylläisyys, ja lakkaamme kiihottumasta (lukuunottamatta silmälle esiintymättömiä seikkoja). Todellisuudessa on siis ihmiskunnalle parempi, että tavallisen maiseman muodostus ei tarjoa rajumpaa mielenliikutuksen aihetta, — että lauhkea vuorimaa auran kallistuvien vakojen ruskettamana, mäen voimakas suuntaviiva ja metsän peittämän rotkon kaita kierros ovat useammin ihmiselämän näytelmäpaikkana, kuin pilven kruunaamien vuorien ja rehevien laaksojen pylväskäytävät ja että, sillä aikaa kun jokaiselle meistä kotiseudussamme, johon elämämme suurimmaksi osaksi rajoittuu, avautuu vaatimattomammat (vaikka aina loppumattomat) harrastuksen lähteet, tämä mahtavampi ja vieraampi ihanuus tulee kuitenkin matkojemme tarkoitusperäksi, — samalla lapsuuden mielikuvitusten vetovoimakohdaksi ja onnellisen muistelemisen esineeksi vanhuudessa.
15. Jos ostat piirroksen, niin tuottaa se iloa vain itsellesi ja ystävillesi. Mutta jos muovailet kiven ja asetat sen talosi ulkoseinälle, niin on se hauskuudeksi jokaiselle, joka katua pitkin kulkee, — hauskuudeksi lukemattomalle joukolle vain muutamien sijasta.
Mutta väität, ettei talomme ulkoseinämällä oleva veistokuva hyödytä meitä itseä. Kyllä se sentään hyödyttää sinua tavattomassa määrässä; sillä ota huomioon, että rakennustaide eroittuu erikoisesti maalaustaiteesta siinä, että se on kasaamisen taide. Ystäväsi ostamat ja taloihinsa ripustamat piirrokset eivät vaikuta yht'aikaa sinun piirroksiesi kanssa: niitä on tutkittava yksitellen, ja jos ne ripustettaisiin vierekkäin, niin ne pikemmin haittaisivat kuin lisäisivät toistensa vaikutusta. Mutta ystäväsi talon seinämällä oleva veistokuva vaikuttaa sinun talossasi olevan yhteydessä. Molemmat talot muodostavat suuren massan, paljon suuremman kuin kukin erikseen; paljon enemmän, kun siihen liitetään kolmas talo, — ynnä neljäs; vielä enemmän, kun koko katu, kun koko kaupunki yhtyy juhlalliseen sopusointuun. Taulujenne ja piirrostenne yksityisomistus on samallaista, kuin jos laulaisitte taloissanne yksiksenne. Mutta teidän rakennustaiteenne olisi mahtavassa kuorossa laulamisen kaltaista… Kaupungin katujen suurella konserttimusiikilla, kun nimittäin tornin nypykkä kohoo toisen samallaisen vieressä, kerros kerroksen päällä ja torni toisensa jälkeen peittää asumattomien mäkien kaukaisimpia harjoja, on semmoinen ylevyys, jommoista te nykyään ette kykene ajattelemaankaan, jopa kykenee se saattamaan syvimpään liikutukseenkin, kuin taide voi ihmissydämmeen synnyttää. Ja se on syystäkin syvin: sillä Jumalan ja luonnonlain mukaan ylentää iloanne samoin kuin hyvettännekin keskinäinen avunanto. Kuten te käsikkäin voitte parhain toisianne auttaa, samoin voitte myös käsi kädessä parhaiten iloitakin.
16. Jumala on maan meille elämän ajaksi lainannut; se on suuri perintöläänitys. Se kuuluu sekä meille että jälkeentulevaisillemme, joiden nimet jo ovat luomakunnan kirjaan kirjoitetut; meillä ei ole oikeutta toimimisellamme tai laeilla tai laiminlyömisillä aiheuttaa heille tarpeettomia rangaistuksia, tai ryöstää heiltä etuja, joita olisimme voineet heille perinnöksi jättää. Ja tämän sitä vähemmällä syyllä, kun ihmisen työstä on määrätty, että sen hedelmän runsaus on oleva tasasuhteinen siihen aikaan, joka on kylvön ja sadon välillä, ja että ylipäänsä työmme tuloksen määrä on oleva sitä täydempi ja runsaampi, kuta kauvemmaksi tarkoitusperämme asetamme, kuta vähemmän haluamme itse olla todistajina sen, minkä vuoksi työtä teemme. Ihmiset eivät voi tehdä yhtä paljo hyvää aikalaisilleen, kuin jälkeensä tuleville; ei yhdestäkään ainoasta saarnatuolista, josta ihmisääni on kaikunut, ole se niin selvästi kuulunut, kuin haudasta.
Tämä huomioon ottaen tulevaisuuteen nähden ei kärsi tappiota nykyisyys. Joka ihmisen toimintaa hyödyttää suhteensa tuleviin tapahtumiin, kunniaan, suloon ja kaikkiin tosi seikkoihin. Laajanäköisyys ja levollinen, luottavainen kärsivällisyys eroittavat enemmän kuin mitkään muut ominaisuudet ihmisen toisesta ihmisestä ja lähentävät häntä Luojaansa; ei ole olemassa tointa tai taidetta, jonka ylevyydelle emme saattaisi tätä asettaa mittapuuksi. Muistakaamme sentähden rakentaessamme rakentavamme ainaiseksi; ei yksinomaan nykyhetken iloksi, nykyhetken tarpeeksi. Tehkäämme työ senlaatuinen, että jälkeläisemme meitä siitä kiittävät, ja asettaessamme kiven kiven päälle ajatelkaamme, että kerran tulee aika, jolloin näitä kiviä pidetään pyhinä, sentähden että meidän kätemme ovat niitä koskettaneet, ja että ihmiset katsellessaan tekojamme ja työtämme sanovat: "Katsokaa, tämän tekivät meidän hyväksemme isämme!" Sillä rakennukselle suurinta kunniaa eivät todellakaan tuota sen kivet ja sen kulta, vaan sen ikä, tuo sen sävyn syvästi tuntoinen täyssointu, vakava valppaus, salaperäinen osanotto, jopa hyväksyminenkin tai tuomitseminen, jota meihin jo kauvan ihmiskunnan katoavaisten laineiden huuhtomat muurit ovat vaikuttaneet. Niiden pysyvä todistus ihmisestä, niiden hiljainen vastakohta kaikkien kappaleiden katoovaiselle luonteelle, niiden voima, jolla ne vuosien ja aikojen kuluttua, hallitussukujen haihduttua ja toisten noustua, ja maanpinnan ja merenrajojen muuttuessa säilyttävät taiderikkaan, kauniin muotonsa voittamattomaksi ajaksi, yhdistävät menneitä ja tulevia aikakausia toisiinsa, ja liittäen kansat myötätuntoisina yhteen melkein heidät yhtäläisentävät: tällä kullalla kirjailevalla ajalla on meidän etsittävä rakennustaiteen todellista valoa, väriä ja koristusta. Vasta kun rakennus on saavuttanut tämän luonteen, kun se on kunnian ja ihmistekojen pyhittämä, kun sen muurit ovat tulleet kärsimyksen todistajiksi ja sen pilarit kohoovat kuoleman varjosta, voi sen olemassaolon, joka kestää kauvemmin kuin maailmaa ympäröivät luonnolliset seikat, omaksi tulla niin paljon sävyä ja eloa, kuin nämä omistavat.