17. On olemassa vain kaksi tehokasta ihmisen muistamattomuuden voittajaa, runous ja rakennustaide, ja jälkimmäiseen sisältyy jossain määrin edellinen, ja onkin se todellisuudessa mahtavampi. On hyvä omata ei vain sitä, mitä ihmiset ajattelivat ja tunsivat, vaan sitäkin, johon he käsin koskettivat; josta he saivat voimansa; jota heidän silmänsä koko heidän elinaikansa katselivat. Homeron aikakausi on hämärän epätietoinen hänen persoonallisuudestaan. Toisin on Perikleen aikakauden laita: päivä tulee, jolloin tunnustamme, että olemme enemmän oppineet Kreikan kuvaveiston rapautuneista jäännöksistä, kuin sen mieluisilta runoilijoilta ja urheilta historijoitsijoilta. Jos menneisyyden tiedoistamme on jotakin hyötyä, jos ajatus jälkimaailman muistelusta meitä ilahuttaa ja jos nykyinen ponnistus voi tehdä voimakkaaksi, nykyinen kärsimys kärsivälliseksi, niin on kansalliseen rakennustaiteesen nähden olemassa kaksi velvollisuutta, joiden merkitystä ei voi kyllin korkeaksi arvostella: ensiksikin nykyajan rakennustaiteen muodostaminen historialliseksi, ja toiseksi menneiden aikojen rakennustaiteiden säilyttäminen kaikkein kalleimpana perintönä.
18. Kansan elämä on tavallisesti laavavirran kaltainen, joka ensin etenee loistavasti ja rajuna, sitten heikkona ja peitettynä, vihdoin vain hyytyneiden möhkäleiden syöksähtelemisenä. Tätä viimeistä tilaa on ikävä katsella. Kaikki nämä asteet voi selvästi huomata taiteessa, erittäinkin rakennustaiteessa; sillä ollen erittäin riippuvainen todellisen elämän lämmöstä on se myös varsin vastaanottavainen väärän elämän kylmettävälle myrkylle. En tunne mitään painostavampaa, kuin on elottoman rakennustaiteen näkeminen, jos sen tunnusmerkkiä kerran on alkanut käsittää. Lapsuuden heikkous on täynnä lupausta ja viehätystä, — epätäydellisen tietämisen taistelu täynnä voimaa ja yhteyttä; mutta nähdä heikkouden ja jäykkyyden valtaavan kehittynyt mies; nähdä kirjaimet, joilla muinoin oli ajatuksen tuore leima, litteinä ja kuluneina ylenmääräisestä käyttämisestä; nähdä muinoin elävän olennon kuori sen kuihtuneessa muodossa, kun niiden värit ovat vaalistuneet ja asukkaansa kuollut, — se on nöyryyttävämpi, onnettomampi näky, kuin kaiken tiedon häviäminen, ja palaaminen ilmeiseen, avuttomaan lapsuuteen.
19. Totuuden solvaamiset, jotka häväisevät runous- ja maalaustaidetta, rajoittuvat suurimmaksi osaksi esineensä käsittelemiseen. Rakennustaiteessa on vielä toinen, vähemmän hieno, halveksittava totuuden loukkaaminen mahdollinen; suoranainen valhe aineen laatuun tai työn paljouteen nähden. Tämä on sanan täydessä merkityksessä väärä, ja ansaitsee samallaisen tuomion, kuin jokainen muukin siveellinen rikos; se on sekä yksityisille että kansoille yhtä ala-arvoista; missä sitä vaan on levitetty ja suvaittu, on se aina ollut erityisen taiteiden alentamisen merkkinä; ettei se ole tullut vielä pahemman, nimittäin ankaran rehellisyyden yleisen puutteen merkiksi, selittää vain se omituinen eroitus, joka vuosisatoja sitten on eroittanut taiteet — omantunnon asioina — kaikista muista ihmishengen objekteista. Että tunnollisuus vetäytyy pois tällä tavalla taiteessa käytetyistä voimista, on sen itsensä taiteita hävittäessä samaan aikaan jossain määrin tehnyt tehottomaksi todistuksen, jonka se muuten olisi voinut antaa luonteesta ja omituisuudesta kansojen, joiden keskuudessa sitä on vaalittu; jos ei, niin olisi enemmän kuin omituista, että yleisestä vilpittömyydestään ja uskollisuudestaan niin tunnettu kansa, kuin englantilaiset ovat, sallii rakennustaiteessaan enemmän ulkokuorta, peittelemistä ja petosta, kuin mikään muu kansa.
Ajattelemattomasti suvaittuina ne vaikuttavat sentään turmiollisesti taiteesen, missä niitä harjoitetaan. Ellei löytyisi mitään muuta syytä rakennustaiteellisiin epäonnistumisiimme, niin olisi näissä pienissä epärehellisyyksissä kyllin selitystä niihin kaikkiin. Niiden poistaminen on ensimmäinen eikä suinkaan pienin askel suuruuteen; ensimmäinen, sillä se on niin silmiinpistävä ja on helposti poistettavissamme. Saatamme olla kykenemättömiä saamaan pakoittamalla hyvä tai kaunis eli uusi rakennustyyli; mutta rehellisen rakennustaiteen voimme pakolla saavuttaa: köyhyyden niukkuuden voi antaa anteeksi, ankaraa hyödyllisyyttä voi kunnioittaa; mutta mikä muu kuin halveksiminen voisi kohdata petoksen alhaisuutta.
20. Kuten hienotunteinen nainen ei kanna vääriä jalokiviä, samoin halveksii kunnollinen rakennusmestarikin vääriä koristuksia. Niiden käyttäminen on yhtä julkea, kuin anteeksiantamatonkin vale. Käytät sitä, mikä itselleen anastaa arvon, jota sillä ei ole, väität sen maksaneen sitä, jota se ei ole maksanutkaan, olevan sitä, mitä se ei ole. Se on petosta, törkeyttä, hävyttömyyttä ja syntiä. Alas sellaiset! Musertakaa ne mäsäksi, antakaa niiden paikan seinällä olla epätasaisena ja karheana. Et ole niistä mitään maksanut, sinulla ei ole mitään tekemistäkään niiden kanssa; et tarvitse niitä. Ei kenellekään maailmassa ole koristukset välttämättömiä. Mutta vilpittömyyttä on jokaisen tarvis. Kaikki kauniit luonnokset, joita milloinkaan on keksitty, eivät ole valheen arvoisia. Anna muuriesi olla niin paljaina ja alastomina kuin höylätty lauta, taikka rakenna ne poltetusta savesta ja silpusta, jos niin pitää olla; mutta älä rappaa niitä vääryydellä.
21. Yhtä kykenemme aina tekemään — tulemaan toimeen ilman konekoristuksia ja valurautatyötä. Kaikki ne metallikuvat, keinokkaat kivet, kaikki ne puu- ja pronssijäljennökset, joiden keksinnöstä joka päivä kuulemme riemuittavan, — kaikki ne lyhyet, halvat ja kevyet menetystavat saadakseen aikaan sen, jonka kunniana on sen vaikeus, — ovat yhtä monta uutta estettä muutenkin vaivaloisella tiellämme. Ne eivät tee ketään meistä onnellisemmaksi tai viisaammaksi. Ne tekevät käsityksemme vain pintapuolisemmaksi, sydämmemme kylmemmäksi, järkemme heikommaksi. Meidän on tehtävä työtä elääksemme, ja tehtävä tarmokkaasti; toista työtä teemme iloksemme ja se on tehtävä täydestä sydämmestä; ei puolittain ja niukasti, vaan tahtoen; mikä ei ole tämän ponnistuksen arvoista, se on parempi jättää kokonaan tekemättä. Ehkä kaikella, mitä meidän on tehtävä, ei ole muuta tarkoitusta, kuin harjoittaa sydäntämme ja tahtoamme ja olla itsessään tarpeetonta; ainakin on sen antama vähäinen hyöty tuiki tarpeeton, ellei se ole kättemme ja voimiemme siihen käyttämisen arvoinen. Ei sovi kuolemattomuudellemme ottaa vastaan sille arvottomia helpotuksia ja sietää, että tarpeettomia välikappaleita tunkeutuu sen ja sen vallitsemien seikkojen väliin. Joka tahtoisi muodostaa henkensä luomuksia muulla tavoin kuin omalla kädellään, hän antaisi myös, jos voisi, taivaan enkeleille positiiveja helpottaakseen heidän soittelemistaan.
22. Käsityön voi aina eroittaa konetyöstä; tosin on ihmisten mahdollista muuttua koneiksi ja alentaa työnsä konetyön tasalle. Mutta niinkauvan kuin he tekevät työtä ihmisinä, ja tekevät sitä koko sydämellään, ja tekevät parhaansa, ei tee se mitään, vaikka olisivat kuinka huonoja työntekijöitä tahansa, sillä siinä käden työssä on sentään aina jotakin, joka on kaiken kiitoksen yläpuolella: niissä on selvästi huomattavissa, että muutamat paikat ovat enemmän ilahuttaneet kuin toiset, että siinä on viivähdetty ja työskennelty erikoista huolellisemmin; sitten tulee kohtia, joissa ei ole niin välitetty, ja kiireellisiä kohtia, ja tässä on taltta kovin takonut, tässä taas kevyesti ja tuossa arkaillen, ja jos ihminen käytti työssään järkeään, samoin kuin sydäntäänkin, niin on kaikki oleva oikealla kohdallaan, ja joka osa kohottava toisen arvoa. Kokonaisuuden vaikutus verrattuna samallaisen koneella tai innottomalla kädellä veistettyyn kuvaukseen on samallainen, kuin hyvin luettu ja syvästi tunnettu runo verrattuna vaikutukseen, joka aiheutuu, jos niitä koneellisesti lukea pauhataan. Useat eivät huomaa eroitusta; niille, jotka runoista pitävät, on se kaikki kaikessa, — mieluummin ovat he runoja kuulematta, kuin kuulevat niitä huonosti lausuttavan; niille, jotka ovat rakennustaiteesen mieltyneet, on käden elo ja pontevuus kaikki kaikessa. He mieluummin ovat mistään koristuksesta huolimatta, kuin ottaisivat huonon, s.t.s. välinpitämättömästi veistetyn. En voi kyllin usein toistaa, ettei karheasti tai kömpelösti veistetyn tarvitse välttämättömästi olla huono, vaan sellainen on välinpitämätön työ, jossa kaikkialla huomaa saman vaivannäön — sydämettömän ponnistuksen sileän, pitkäveteisen tyyneyden, — auran säännöllisyyden tasaisella pellolla. Välinpitämättömyyttä huomaamme pikemmin täydellisessä, kuin muussa työssä,— ihmiset tulevat itseään täydentämällä kylmäkiskoisiksi ja veltoiksi, ja jos luulee, että täydellisyys on sileyttä ja saavutettava santapaperin avulla, niin voi yhtä hyvin jättää heti työn koneelle. Todellinen täydellisyys on yksinkertaisesti tarkoitetun vaikutuksen täysi esitys, ja korkea täydellisyys on hyvin tarkoitetun, elävän vaikutuksen esitys ja on useimmin saavutettavissa karhean kuin sileän käsittelyn kautta.
23. Mielikuvitusrikkaan myötätuntoisuuden voima on suuressa määrässä väsymykselle altis; niin että, jos annamme sen työskennellä liian monen esineen kanssa yhtäaikaa tai liian suuremmoisten seikkojen kanssa peräkkäin pitkän aikaa, ei se kestä ponnistuksissa, vaan uupuu, samoinkuin jäsenet ruumiillisesta väsymyksestä, ja on silloin kykenemätön noudattamaan minkäänlaista vaikutusta, ennenkuin on levännyt. Siinä ilmenee kyllästymisen oikea luonne, jota kyllästymistä matkoilla liian paljon katseltuamme niin usein tunnemme. Ei niiden kauniiden nähtyjen esineiden yksitoikkoisuus ja paljous ole tehnyt näitä arvottomiksi, vaan on sisällinen voimamme liiaksi rasitettu, ja sen sijaan että antaisi sen levätä, ihmettelee matkustaja tylsyyttänsä ja kykenemättömyyttänsä ihailemaan, etsii jotain vielä ihailtavampaa ja kiihoittaa ja kiusaa ja ravistelee tunnettansa sanomalla: Katso sitä ja katso tätä ja tuota vielä ihailtavampaa! — kunnes se kokonaan lamautuu kaikelle enemmälle tuskalle ja ilolle, tylstyneenä useaksi seuraavaksi päiväksi. Epätoivoinen tuhlaaja kääntyy Campagnan hevoskilpailuihin eikä kykene nyt mihinkään muuhun. Sen sijaan että tunteemme voima, jos se kesken yksinkertaisia tapahtumia olisi saanut kallistua ruoholle ja hiukan aikaa levähtää, olisi taas vähitellen toipunut, jälleen saavuttanut voimansa ja eloisuutensa ja ollut taas pian työkykyinen. On siis aina välttämätöntä, kun tämä sisällinen voima uupuu, etsiä sille vähä vähemmän eikä enemmän ihailtavaa, minkä kanssa se voi seurustella tuossa heikossa tilassa ollessaan; anna sen sitten olla levossa, niin se pian virkistyy.
24. Jokaisesta ihmisestä, jolla kaikki viisi aistiansa on vallassaan, on hiljainen noin kymmenen tai kahdentoista peninkulman matkaaminen päivässä hupaisinta matkustamista. Kaikki matkustaminen käy ikäväksi sitä mukaa, mitä nopeammin se tapahtuu. Junalla kulkemista en yleensä pidä minään muuna kuin matkustamisena. Se on yksinkertaisesti samaa kuin tulla lähetetyksi toiseen paikkaan; melkeinpä paketin tavoin.
25. Kaikkea suurta tehdessä on siihen koko olento kohdistettava, sekä ruumis että sielu, olletikin sielu. Muta tämä työ ei ole koko olennon yksipuolista työtä, myöskin työ kääntyy koko olennon puoleen. Mitä täydellinen olento puhuu, sitä täytyy myös täydellisen olennon kuunnella. Ei ole minun tehtäväni kuluttaa koko henkeäni, menettää koko voimaani ja elämääni työhöni, sinun katsojana tai kuuntelijana minua vain puolinaisesti hengelläsi tarkatessa; sinun täytyy olla kokonaan minun, kuten minäkin olen kokonaan sinun; ainoastaan niillä ehdoin voimme olla samaa mieltä. Kaikki taipumuksesi, suurimman ja parhaan sinussa täytyy olla hereillä; muuten en saa palkkaani. Maalarin ei ole pantava inhimillisen luonteensa koko aarretta työhönsä, tyydyttääkseen vain yhtä osaa katsojasta; ei yksinomaan huvittaakseen hänen aistejaan, ei vain tyydyttääkseen hänen mielikuvitustaan, ei ainoastaan houkutellakseen mielenliikutukseen, ei vain johdattaakseen häntä ajattelemaan, vaan tuon kaiken aikaan saadakseen. Aistien, mielikuvituksen, tunteen, järjen, koko havaitsevan hengen täytyy tarkkaavaisuudessa tulla tyydytetyksi tai iloisesti liikutetuksi; muuten ei ole työtätekevä henki tehtäväänsä hyvin täyttänyt. Sillä huomaa, hänellä ei ole ainoastaan oikeus päästä kohtaamaan kasvoista kasvoihin, sydämestä sydämeen; vaan jo hänen velvollisuutensa se aiheuttaa toisen sielun vastaamaan: sen torven tärähdyksen täytyy olla niin selvän, että, vaikka kehoitukseen tylsyyden tai laiskuuden takia ei vastattaisikaan, ei voisi sentään olla epäilystäkään sen merkityksestä; teoksessa täytyy olla semmoinen voima, että sitä seuraamatta oleminen olisi oma syymme. Tämän me siltä vaadimme, tätä rukoilemme. Useimmat ihmiset eivät tiedä, mitä heissä on, ennenkuin tämä huuto heitä kutsuu: sydämensä heissä nääntyy, uni ja velttous valtaavat heidät. Eivät ole he mistään niin kiitollisia, kuin tästä huudosta: "Heräjä sinä, joka makaat!"