26. Parempi, monta vertaa parempi on, ettet koskaan astu taulukokoelmaan, kuin että menisit sinne vain vetelehtiäksesi ja myhäilläksesi: parempi, monta vertaa parempi on, ettet koskaan tartu siveltimeen, jos sivelet sillä vain oman mitättömän taitosi turhasta mielihyvästä; parempi, monta vertaa parempi on, ettet ollenkaan tarkkaa kuvia, ja jäät niihin tutustumatta, kuin että tietäisit juuri niin paljo, että voisit keksiä virheitä suurista teoksista ja leimata julkeuden hyväksymiseksi ja väärinkäsityksen terävänäköisyydeksi.
27. Mitä kauniimpi taide on, sitä enemmän se varsinaisesti on semmoisten ihmisten tekoa, jotka tuntevat olevansa väärässä, — jotka pyrkivät täyttämään lakia ja tavottamaan kauneutta, joita he eivät vielä ole saavuttaneet, ja joista he tuntevat olevansa sitä kauvempana, mitä enemmän he niitä tavoittelevat. Ja kuitenkin on taide vielä syvällisemmässä merkityksessä tekoa semmoisten ihmisten, jotka tietävätkin olevansa oikeassa. Juuri tämä aikomuksistaan ehdottomasti eksyvä tunne osoittaa tuon aikomuksen täydellisyyttä, ja epäonnistumisen pysyvä tunto johtuu yhä kirkkaimmin katsein näkemään totuuden kaikkein pyhimpiä lakeja.
28. Suurimman taiteilijan oikea tunnusmerkki on, — että hän vapaehtoisesti luopuu suuruudestaan; että hän tekee itse itsensä huonoksi ja huomaamattomaksi, mutta niin kohottaa ja kuvaa taiteensa esineen, että sinä mieluummin näkisit itse esineen, kuin taideteoksen. Et ole siis koskaan kylliksi ihaillut taiteilijan teosta, ennenkun olet alkanut sitä halveksia. Paras tunnustus, jonka voisi antaa Phidiaksen Athenelle, olisi halu nähdä mieluummin jumalatar ilmielävänä; ja kristillisen taiteen ihanimmilta madonnilta puuttuu heille kuuluva kunnia, jos ei ne herätä katsojassa tuskallista kaihoa saada nähdä neitsyt ilmielävänä.
29. Tunteminen ei todista mitään oikeata, sisäistä yhdennäköisyyttä. Kirjojamme tunnemme kansistaan, vaikka oikeat, varsinaiset tuntomerkit ovat niiden sisällä. Ihmisen voi koiransa tuntea haistamalla, hänen räätälinsä hänen takistaan, ystävänsä hänen hymystään: kukin näistä tuntee hänet, mutta tuntemisen tarkkuus riippuu hänen oman henkensä arvosta. Mikä itse asiassa on ihmiselle tutunomaista, sen tietää yksin Jumala. Ihmisen muotokuvassa saattavat kasvonpiirteet olla täysin tarkasti kuvatut, ilman että niissä on hituistakaan ilmettä; se saattaa olla, käyttääkseni tavallista lausepartta, "kuin ilmetty hän"; jokainen, jopa kissansakin tuntisi hänet. Toisessa muotokuvassa saattavat piirteet olla ehkä huolimattomasti tai huonosti kuvatut, mutta siinä on silmänvälke ja huulen omituinen väritys, jota hänessä huomaa vain korkeimman henkisen kiihoituksen hetkinä. Sen tuntisivat vain hänen ystävänsä. Toinen ehkä ei kuvaa mitään hänen tavallisesta ilmeestään, vaan jotakin hänen elämänsä kiihoittuneimmalla hetkellä ilmennyttä, jolloin kaikki salaiset intohimot ja korkeimmat voimat yhtaikaa pääsivät valloilleen. Vain ne, jotka ovat hänen sellaisena nähneet, kykenevät kuvan häneksi tuntemaan. Mutta minkälainen olisi sitten ihmisen todellinen kuva? Ensimmäinen osoittaa satunnaisuuksia ruumiista, — jossa turmelus asustaa; jota mato odottaa. Toinen antaa lihalle hengen leiman; mutta se esittää henkeä sellaisten mielenliikutusten aikoina, jotka melkein kaikissa ihmisissä ilmenevät ja jotka eivät ole sen henkilön olemukselle ominaisia, vaan saattavat olla tottumuksen, kasvatuksen ja sattuman tuloksia; — teeskennelty muoto, joka, olkoonpa se otettu tahallisesti tai tietämättä, on kenties kaikessa verhoamansa luonteen juurtuneelle ja todelliselle täydellisenä vastakohtana. Kolmannessa on ehkä jälkiä kaikesta salaisimmasta ja mahtavimmasta, kun kaikki teeskentely ja kaikki tottumukset, jokainen vähäpätöinen ja ohimenevä liikutus, — ainaisen virran jää, ranta ja vaahto — pirstoutuu, murtuu ja häviää sisällisen voimansa havahduttua; kun jumalallinen kiihoitin kutsuen ja vaatien on herättänyt ilmieloon nuo uinuvat voimat ja tunteet, joita hengen oma tarmo ei voinut esittää, eikä hänen tajuntansa voinut käsittää; jotka Jumala yksin tuntee ja Jumala yksin voi herättää; — juuri hänelle ominaisten, eroittavien tunnusmerkkien syvyyden ja salaisuuden. Samoin on ulkonaisen luonnon laita; sillä on ruumis ja sielu, kuten ihmiselläkin; mutta sen sieluna on jumaluus. On mahdollista esittää ruumis ilman henkevyyttä, ja se näyttää hyvin näköiseltä niistä, joiden aistit tuntevat vain ruumiin. Käy päinsä esittää henkeä sen tavallisissa, ala-arvoisissa ilmauksissaan; sitä pitävät hänen näköisenään ne, jotka eivät ole saaneet kuulla häntä hänen voimakkuutensa hetkinä. On mahdollista esittää henkeä sen salaisissa ja ylevissä vaikutelmissa, ja sitä pitävät näköisenä vain ne, joiden nähtäviin nämä vaikutukset ovat tulleet paljastetuiksi. Kaikki tämä on totuutta; mutta totuuden arvoa, jota se kykenee esittämään ja tuntemaan, vastaa taiteilijan mahti ja katsojan vilpittömyys.
30. Luonto säilyttää parhaansa lujasti sinetittynä, kunnes sitä kunnioituksella katsellaan. Taiteilijalle, joka sitä pitää kunniassa, voi se antaa aihetta kadun kerjäläisenkin kasvoista. Mutta sitä toisintavan maalarin työssä saattaa se Portiankin näyttämään epäjalolta ja Perditan viehätyksettömältä.
31. Taiteilijan tehtävä maailmassa on olla näkevä ja tunteva; olla sellaisen hienouden ja hellätuntoisuuden välikappale, ettei mikään varjo, eikä väri, eikä viiva, eikä hetkellinen, ohimenevä ilmaus häntä ympäröivistä, näkyvistä esineistä, eikä mikään mielenliikutuskaan, jota nämä kykenevät hänen siihen kohdistuneelle hengelleen antamaan, jää piirtäytymättä häneen tai tulisi poispyyhityksi hänen muististaan. Ajatella, arvostella, todistaa ja tietää ei ole hänen tehtävänsä. Hänen paikkansa ei ole hallituksessa, eikä tuomioistuimella, eikä oikeussalissa puolustajana, eikä kirjastossa. Kaikki tämä on määrätty toisten ihmisten tehtäväksi. Hän miettiköön noin sivumennen; hän tehköön silloin tällöin johtopäätöksiä, kun hänellä ei ole parempaa tehtävää; tietäköön, — ettei hän voi katkelmia, joita hän kyyristymättä saattaa koota, vaivatta saavuttaa; mutta älköön hän tästä kaikesta lainkaan huolehtiko. Elämäntyönsä olkoon paljaaltaan kahtalainen: nähdä ja tuntea.
Ehkä väittää lukijani, että tiedon suuri etu on juuri siinä, että se avaa silmät; että se tekee havaittaviksi seikkoja, joita emme olisi koskaan nähneet, jos emme olisi ennen niistä tienneet.
Ei niin. Sitä saattavat sanoa ja uskoa vain ne, jotka eivät tiedä, miten suuren taiteilijan havainto- ja tuntokyky suhteutuu toisiin ihmisiin. Ei ole yhdessäkään taiteessa minkäänlaista suurta maalaria tai suurta työntekijää, joka ei yhdessä hetkessä näkisi enemmän, kuin hän voisi oppia tuhattuntisessa työssä.
32. Suuri taiteilija käsittää luonnon semmoisenaan, ja suuntaa katseen ja ajatukset sen täydellisimpään osaan; epätodellinen taiteilija säästää itseltään vaivan poistamalla tieltään sen, mikä hänestä näyttää loukkaavalta taikka muuttaa hän sen. Tämmöisen menettelyn paha vaikutus on kahdellainen. Ensiksikin kauneutta, jolta taustansa lisäyksineen on ryöstetty, ei ole enää nautittava kauneutena, aivan samoin kuin valoa, jolta on ryöstetty kaikki varjo, ei ole enää nautittava valona. Valkoinen kangas ei voi kuvata päivänpaisteen vaikutusta; taiteilijan täytyy sen muutamin paikoin hämmentää voidakseen antaa sen loistaa toisissa paikoin. Ei kauniin keskeymätön jaksokaan voi tuottaa kauneuden oikeata vaikutusta; sen täytyy kohota vähemmän arvoisesta voidakseen oman mahtinsa levittää. Luonto on sen ala-arvoiset ja jaloimmat ainekset enimmiten sekoittanut, kuten se sekoittaa päivänpaisteen varjon kanssa antamalla sillä tavalla molemmille heille kuuluvan hyödyn ja vaikutuksen. Taiteilija, joka suvaitsee jättää varjon pois, nääntyy luomassaan paahtavassa korvessa. Fra Angelicon todellisesti korkea ja kaunis taide on aina säilyvä tuoreena ja voimakkaana munkkiveljiensä jokseenkin jokapäiväisten kasvonpiirteiden ujostelemattomassa ja vanhastaan tunnetun haperan pyhyyden kuvaamisessa; mutta nykyaikaiset saksalaiset ja rafaeliittiset koulut menettävät kunniatansa ja jalouttansa ihailemalla parturimaisesti kauniita kasvoja eikä niillä todellakaan ole oikeata luottamusta muihin kuin suoriin neniin ja kiharaisiin hiuksiin. Paolo Veronese asettaa taiteessaan kääpiön sotamiehen, neekerinaisen kuningattaren vastakohdaksi; Shakespeare asettaa Calibanin Mirandan ja Autolycuksen Perditan viereen; mutta tavallinen ihanteellisuus pelastaa kauneutensa salongin sekä viattomuutensa luostarin yksinäisyyden turviin; se väittää tekevänsä sen hienosta valinnasta ja puhtaasta tunteesta, samalla kun sillä todellisuudessa ei ole rohkeutta tehdä hirviölle vastarintaa eikä kyllin sukkeluutta varustaa veijaria. Vain totuttuamme kuvaamaan kaikki asiat vilpittömästi, voimme oppia, mikä on kaunista ja mikä ei. Rumimmissakin esineissä on jonkun verran kauneutta, ja tämä on aina heille ominainen aines, jota ei voi erottaa niiden rumuudesta, ja jota on ihailtava sen yhteydessä tai ei ensinkään. Mitä enemmän taiteilija ottaa luonnon semmoisena, jommoisena hän sen löytää, sitä odottamattomampaa kauneutta hän keksii ennen ylenkatsotussa; mutta juljetkoon hän kerrankin vain anastaa itselleen oikeuden paheksia, niin vähitellen nautintonsa piiri supistuu, kunnes se, minkä hän luuli jaloksi valinnaksi, vihdoin muuttuu ahtaaksi havaitsemiseksi. Esittämällä aina yksiä ja samoja tulee hänen taiteensa luonnottomaksi ja sairaloiseksi, kunnes hän lopullisesti sitäkään, mitä hän tahtoo säilyttää, ei enää voi uskollisesti kuvata.
33. Pikkumaiselle, itserakkaalle ja teeskentelevälle taiteilijalle meillä on, kun hän komeilee ahtaalla tiedollansa ja vähäisellä taidollansa, vain tämä sana sanottavana: "Mene sivulle äläkä kaihda minulta tätä luontoa." Mutta suurelle taiteilijalle, jolla on luova mielikuvitusvoima, — joka jokaiseen sielunsa kykyyn nähden on miljoonia kertoja meitä etevämpi — voimme kyllä sanoa: "Tule tämän luonnon ja minun välille, — tämän luonnon, joka minulle on liian suuri ja ihmeellinen: lauhduta se minulle, selitä sitä minulle, anna minun katsoa sinun silmilläsi, kuulla sinun korvillasi ja saada apua ja voimaa suurelta hengeltäsi." Kaikilla jaloimmilla tauluilla on tämä luonne.