Mitä loppumattomia, ihmeellisiä aarteita tarjookaan kasvikunta, kun me katselemme sitä sellaisena kuin se tosiaankin on — välittäjänä, jonka avulla maasta tulee ihmisen toveri, ystävä ja opettaja… Syvyyksissään pysyy maa ihmiselle kuolleena ja kylmänä; mutta sen pinnalla, jonka ihminen aina näkee ja jolla hän työskentelee, seisoo kasvimaailma hänen rinnallaan, verhottuna ja omituisella tavalla elävänä, ikäänkuin jonkunlaisena välimuotona, joka hengittää, mutta jolla ei ole ääntä — joka liikkuu, mutta joka ei pääse paikaltaan — joka käy läpi elämän ilman tajuntaa ja kuolee ilman katkeruutta — jossa on nuoruuden viehkeys ilman sen intohimoja ja joka vaipuu vanhuudenheikkouteen ilman vanhuuden kaihoja.
Ja tähän salaperäiseen välimuotoon, yhdyssiteeseen maan ja ihmisen välillä sisältyvät useimmat ulkonaisen maailman nautinnot ja useimmat opetukset, joita me tarvitsemme; se yhdistää itseensä suloisen viehätyksen ja kaikenlaiset kehoitukset; ja kuinka ihmeellisesti onkaan se luotu noudattamaan meidän toiveitamme ja tarpeitamme ja opettamaan meitä! Kuinka ihmeellisesti jakaakaan Jumala siinä meille joka päivä elämän kauniita lahjoja! Ensin kutoo se maton, jotta maa tulisi pehmeäksi meidän kävelläksemme; sitten sovittaa se siihen värikkäitä, mielikuvitusrikkaita kuvioita; sitten levittää se korkeuksiin lehväkatoksen, suojellakseen meitä auringon paahteelta ja pidättääkseen sadevettä, jott'ei se heti haihtuisi ja kohoisi jälleen pilviin, vaan jäisi sammaleeseen ruokkimaan lähteitä. Ja näitä lehväkatoksia kannattamaan nostaa se voimakkaita puita, joita ei ole vaikea kaataa, mutta jotka kuitenkin ovat kyllin kestäviä ja samalla keveitä meidän tehdä niistä talomme ja työkalumme — aina miten vain ihminen haluaa: peitsenvarsia tai aurankurkia — jotka olisivat hyödyttömiä, jos ne olisivat kovempia, hyödyttömiä, jos niissä olisi vähemmän syitä, hyödyttömiä, elleivät ne olisi niin taipuisia. Talvi tulee, ja lehväkatoksen varjo katoaa, jotta aurinko pääsisi lämmittämään maata; mutta vahvat oksat jäävät paikoilleen murtamaan talvisten myrskyjen voimaa. Siemenet, joiden tulee jatkaa sukua, ovat lukemattomia, aina kutsumuksensa mukaan, kauniita ja maukkaita, vedoten ihanalla moninaisuudellaan ihmisen mielikuvitukseen tai tehden hänelle hyviä palveluksia; vilvoittavia mehuja tai kepeitä mausteita, voiteita, suitsutusta, pehmittäviä öljyjä, mädännystä ehkäisevää pihkaa, vertapuhdistavia ja kuumetta ehkäiseviä lääkkeitä tai viihdyttäviä nukutusaineita, kaikkea tätä lukemattomin lajein! Heikkoutta ja tarmoa, lienteyttä ja voimaa kaikin vivahduksin ja kaikin muodoin; pystypäistä järkähtämättömyyttä, ylvästä kuin temppelipylvään, ja uusien köynnösten säännötöntä kiemurtelua maassa; sitkeitä runkoja ja oksia uhmailemassa aikojen myrskyjä tai heikkoja korsia, jotka taipuvat kesäpuron pienimmästäkin sykähdyksestä; juuria, jotka halkovat kallioita tai sitovat lentohiekan jyväsiä; ruohotupsuja, jotka paistattavat päivää erämaassa tai kätkeytyvät valottomiin luoliin tippuvien lähteiden alle; lehviä, jotka sekavasti kietoutuneina kasoina heittäytyvät meren helmaan tai jotka kattavat poluttomia vuorenhuippuja kirjavalla, ikikestävällä matollaan tai palvelevat köyhimmässäkin majassa ihmissydämen hellimpiä tunteita ja yksinkertaisinta iloa.
61. Jos me joskus syksyllä, kuivuneiden lehtien pyöriskellessä ympärillämme, vaivumme ajatuksiimme, eikö meidän silloin toivoen ja luottaen pidä katsahtaman niiden korkeihin muistopatsaihin? Nähkääpäs vain, miten ihanina laaksojen puistokäytävät, kumpujen reunusteet leviävät pitkin kupukaarroksin ja siivin, niin juhlallisina — niin ikikestävinä! Oltuaan ihmisen ilona, kaikkien elävien olentojen lohdutuksena, maan kunniana, — ovat ne nyt vain niiden lehtiraukkojen hautapatsaita, jotka tuosta meidän edestämme liehuvat kuolemaansa. Älkäämme antako niiden kadota ilman, että me olisimme koettaneet ymmärtää niiden viimeistä neuvoa ja esimerkkiä: että meidänkin, välittämättä haudan muistopatsaasta, täytyy täällä maailmassa rakentaa se muistopatsas, joka opettaa ihmisiä muistamaan ei paikkaa, missä he kuolivat, vaan paikkaa, missä he elivät.
62. On tosiaan sangen kummallinen seikka se, että kuusi, joka on erikoisesti määrätty koristamaan jylhiä vuoria, on kaikista puista kokonaisuudessaan katsoen sopusuhtaisin. Viinipuu, ihmisen iloinen seuralainen, on ihmeellisen tottelevainen kasvussaan ja lähettää köynnöksensä pitkin hänen viljapeltojaan, peittää hänen puutarhansa muureja ja varjostaa kesäisin hänen majaansa. Pysyen alituisessa yhteydessä ankaransäännöllisen viljelyksen kanssa, tarjoaa se kuitenkin nähtäväksi kaikki vallattoman viehätyksen mahdollisuudet. Kuusi, joka melkein aina kasvaa yksinäisillä, autioilla paikoilla, tarjoaa taas nähtäväksi kaikki jäykän järjestyksen mahdollisuudet. Tasamaiden puut taipuvat sinne ja tänne, vaikka niitä koskettaisikin vain vieno niityiltä noussut tuulahdus ja vaikka niiden kasvua haittaisikin vain nurmimättään kaltevuus. Mutta kuusi kasvaa suorana kuin kynttilä, vaikka se tapaakin jalansijakseen vain kapean kaistaleen rotkon reunalla ja vaikka myrsky ja lumivyöryt panevat pahintansa. Istuta sen nuorimpien oksien vesa alaskäsin sen runkoon, ja se on, niin kauvan kuin puu elää, osoittava maan keskipistettä kohti.
Alankomaan puiden sopii myös rehoittaakseen ulottaa oksiaan kaikkiin suuntiin ja pukeutua kaikenlaisiin epäsäännöllisiin muotoihin. Mutta kuusi on luotu olemaan kaikkea vailla ja kestämään kaikkea. Se pyrkii lujasti itsenäisyyteen; se haluaa vain kasvaa suoraksi ja solakaksi, tyytyen täydellisyyteen määrättyjen rajojen sisällä. Olkoon se sitten pitkä tai lyhyt, aina haluaa se seisoa suorana. Olkoon se sitten pieni tai suuri, aina haluaa se muotonsa pyöreäksi. Tasangon hemmoteltujen puiden sallittakoon myös koristellaida iloisin kukin ja riemuita ihanain hedelmäinsä runsaudesta. Mutta meillä kuusilla, jotka rakennamme miekan voimalla, on ankarampi tehtävä täytettävänä ihmisen hyväksi ja meidän täytyy toimittaa se suljetuin rivein: meidän tulee pysäyttää vuorilta vyöryvä lumi, joka muuten hautaisi hänet alleen; meidän tulee miekankärkinemme jakaa ja pidättää sadepisarat, jotka muutoin huuhtoisivat hänet mukaansa ja hänen runsaan satonsa; meidän tulee varjossamme suojella pisaroita, jotka putoavat neulastemme sekaan, jotta puroille riittäisi vettä kesäkuumina; meidän tulee kohottaa murtumaton kilpi talvimyrskyä vastaan, joka ulvoen läpäisee tasangon puiden paljaat oksat: — tällaista palvelusta tulee meidän järkähtämättä suorittaa ihmiselle koko elämämme ajan. Meidän ruumiimme — sekin on ihmiselle hyödyksi — on pehmeämpää kuin muiden puiden, vaikka työmme onkin kovempaa. Ihminen käyttäköön sitä miten haluaa, taloikseen tai laivoikseen. Tasangon hennot puut puistelkoot kaikkia lehtiään ja nostakoot ne kirkkaan kalpeina kohti taivasta, jos vain pieninkin sadekuuro hurahtaa niiden yli, ja pudottakoot ne sitten kokonaan kuivina ja kuihtuneina. Mutta meidän kuusien on huolettomina eläminen raivoavien pilvien alla. Vain myrskyjen kamppaillessa kanssamme, ojentelemme me oksiamme sinne ja tänne, kuten ihmisetkin ojentelevat käsiään unissaan. Ja lopuksi puolustakoot tasangon heikot puut liian kiihkeästi viimeistä elonkipinäänsä ja työntäkööt ne hakattuina heikkoja vesoja juuristaan. Mutta me, jotka rakennamme miekan voimalla, kaadumme urheasti; meidän kuolemamme tulee olla täydellisen ja juhlallisen kuten meidän taistelutapammekin: me heitämme henkemme vastustelematta ja ijäksi.
Miten ihana onkaan kuusen solakka kasvu! Ihana ja kuitenkin joskus melkein peloittava! Toiset puut, jotka koristavat vuoria tai kukkuloita, muovailevat muotojansa maanpinnan muodon ja laadun mukaan, pukevat sitä ystävällisen avuliaasti ja ovat osaksi sen alamaisia, osaksi sen imartelijoita, osaksi sen lohduttajia. Mutta kuusi kohoaa lujasti itseensä luottaen; enkä minä voi koskaan kauvemmin oleskella Alppien korkeilla kukkuloilla, etäällä ihmisten asunnoista ja askareista, pelokkaan ihailevasti katsahtamatta kuusiin, jotka seisovat siinä luoksepääsemättömillä ulkonemillaan ja vaarallisilla kallioillaan suunnattoman vuoriseinän kupeella, rauhallisissa ryhmissään, kukin ikäänkuin naapurinsa varjona — hoikkina, korkeina, kestävinä, kaameina kuin haamujen sotajoukko Hadeksen muureilla, tuntematta toisiaan, ikuisessa äänettömyydessä. Sinä et pääse niiden luo, sinä et voi niille huutaa: nämä puut eivät ole milloinkaan kuulleet ihmisen ääntä; ne ovat kaukana kaikista äänistä, paitsi tuulen ulvonnasta. Jalka ei ikänä tallaa niiden kuivuneita neulasia; ilottomina seisovat ne kahden ijankaikkisuuden välillä: tyhjän avaruuden ja alastoman kallion, mutta niin raudanlujaa tahtoa hehkuen, että kivikin niihin verrattuna näyttää taipuisalta ja särkyvältä, — heikolta, murtuvalta, katoavalta verrattuna niiden synkkään pyrkimykseen kohti elämää ja vavahtamatonta, tenhoavaa ylpeyttä — lukemattomina, voittamattomina!
Huomaa lisäksi niiden täydellisyys. Vaikutus, jonka ne tekevät useimpain ihmisten mieliin, johtuu epäilemättä enemmän kuusten kuvista kuin todellisista kuusista, niin takkuisena ja epäsäännöllisenä näet, mikäli minä voin arvostella, kuusta pidetään, kun sen paraina tuntomerkkeinä sen täyden voiman aikoina ovat puhdas vehreys ja säännöllinen pyöreys. Kuusi seisoo siinä täyteläisenä kuin sen oma käpy, hieman sivuille taipuneena, ihmeellisenä ja vanhanaikaisena kuten leikelty puu jostakin kuningatar Elisabetin aikuisesta puutarhasta; ja sen sijaan, että se vaikuttaisi jylhältä, ei ole koko metsässä niin vapaasti muodostunutta puuta kuin kuusi; sillä toiset puut näyttelevät runkojaan ja koukeroisia oksiaan; mutta kuusi, joka kasvaa joko suurissa ryhmissä tai onnellisessa yksinäisyydessä, ei paljasta oksiaan. Sen pyramidirivit nousevat tasaisesti toistensa yläpuolelle, tai viistävät sen oksat ympyränmuotoisesti ruohoa, niin ett'ei näy muuta kuin viheriät kävyt ja viheriä matto. Sen latvus ei ole sen lisäksi vain muodostunut hienommin, vaan myös, niin sanoaksemme, ystävällisemmin ja iloisemmin kuin toisten puiden lehvälatvukset, sillä se luo vain pyramidimaisen varjon. Tasangon metsät muodostavat ylä-ilmoihin kupukaarroksen ja kirjavoivat maan tummin varjoin, mutta hajanaisissa ryhmissä kasvavat kuuset jättävät väliinsä smaragdinvärisiä aukkoja. Surumielisyytensä pitävät ne kokonaan omina hyvinään; työntäessään kärkensä taivasta kohti, antavat ne auringon paistaa kasteheinään asti. Ja jos joskus taika-uskoinen tunne hiipii sieluuni kuusimetsässä, niin ei siihen milloinkaan sekaannu muinaisgermaanilaista metsänkammoa, vaan on se ainoastaan juhlallisempi muoto sitä tenhovoimaa, joka on ominaista meidän englantilaisille niittymaillemme, niin että minä olenkin aina nimittänyt Chamounin kauneinta kuusikkoa "haltijattaren luolaksi". Se kohoaa eräästä rotkosta Pont Pelissierin yläpuolelta lähtevän jyrkän rinteen alta, ja sinne pääsee pientä vuorta alaspäin kiemurtelevaa polkua pitkin, — rotko ei itse asiassa ole niin paljon rotko kuin leveä kallionpengermä, jota peittää sammal ja turve ja joka ulkonee yli kauhistuttavan, vaikka kauniiden kuusten salaaman äkkijyrkänteen, jonka pohjassa Arve juoksee. Melkein kokonaan eristetty, monivärinen kallio-ulkonema kohoaa sen molemmissa päissä. Muita sivuja reunustavat kalliot, joita pitkin pieni vesiputous syöksyy kuusien sekaan, hajoten pelkäksi helmisateeksi auringonpaisteessa, niin ett'eivät kuuset voi eroittaa sitä sumusta, vaan kasvavat sen usvapilven peitossa sitä huomaamattakaan. Syvimmälle alaspäin uskaltaa vain hiljainen sammal, ja korkeimmalla vallitsee nimettömän huipun ikuinen lumi.
Toiset puut kohottavat taivasta kohti pahkamaisia, tölppämäisiä lehviään, mutta kuusi reunaripsujaan. Et koskaan näe teräviä kulmia, niin tavattoman hienoja ne ovat, minkä tähden kuusi onkin minun tietääkseni ainoa puu, jossa voi syttyä sellainen tulenhohde kuin se, minkä jo Shakespeare huomasi. Kun aurinko nousee jonkun kuusipeitteisen harjanteen takaa, joka on noin kahden peninkulman päässä, mutta jonka sentään selvästi näkee, niin ikäänkuin kirkastuvat kaikki puut, jotka ovat kolmen tai neljän asteen kulmassa molemmin puolin aurinkoa, ja piirtyvät kirkkain liekein tummempaa taivasta vasten, hehkuen yhtä häikäisevästi kuin aurinko itse. Ensin luulin tämän johtuvan neulasten hohteesta, mutta nyt olen sitä mieltä, että sen synnyttää pilvien kaste — koska jokaisessa, pienimmässäkin neulasessa kimaltelee oma jalokivensä. Näyttää aivan siltä kuin olisivat puut, jotka aina elävät pilvissä, niiltä saaneet osan niiden ihanuutta, ja kuin saattaisivat ne, niin kasvikunnan tummimpia kuin ovatkin, kohottaa jopa itsensä auringonkin loistoa.
Eniten hurmasivat minua kuitenkin kuusen tavattoman hienot piirteet hieman ulohtaammalla keskeistuntureista, Emmenthalin laidunkummuilla tai Bernin alamaa-alueilla, missä näitä puita kasvaa ryhmissä majojen välissä, joiden syvän sinisenharmaat liuskakivikatot — nekin kuusta — ja keveästi veistetyt julkipuolet kimaltelevat syysauringon valossa kultaa ja oranssinkeltaista siinä töyränteillään ja nurmirinteillään — loputtomilla rinteillään, joille on järjestelmällisesti siroiteltu korkealle kaartuvia heinärukoja, tummanvihreiden jalokivikoristusten kaltaisia, sillä runsaslähteisten vuoriniittyjen heinä pysyy koko päivän, niittämisen jälkeenkin, harvinaisen viheriänä ja tuoreena. Ja keskellä tätä jaloa majojen ja niittyjen kimallusta seisovat nuoret kuuset, kauneimpina kaikesta, ikäänkuin hyvänhajuisen suitsutuksen täyttäminä. Niiden solakat rungot, suorat kuin nuolet ja valkoiset kuin kristalli, näyttävät aivan siltä kuin voisi ne katkaista yhdellä otteella kuin neulan; ja niiden tummat, arabeskimaiset lehvät, jotka täydelleen läpäisee taivaan kirkkaansininen hohde, ovat opalinsinisiä siinä kiemurrellessaan toinen toistaan seuraten ylös ja alas vienosti aaltomaisia selänteitä pitkin. Minä huomioin niitä näissä seuduissa lähemmin ja uteliaammin, koska ne kaikista puista ovat tähän asti eniten vaikuttaneet ihmisluonteeseen. Kuinka suuri muiden kasvien vaikutus lieneekin ollut, on se aina jakautunut lukuisille lajeille; jalavalla ja tammella Englannissa, poppelilla Ranskassa, koivulla Skotlannissa, öljypuulla Italiassa ja Espanjassa on kilpailijoinaan useita alempia puita ja vaihtelua tarjoavan maanviljelyksen viehättävä moninaisuus. Mutta kuusen kauhistuttava yksinäisyys muokkaa ja muovailee kokonaisen kansanheimon elämän. Kuusen varjot syöpyvät kokonaiseen kansakuntaan. Pohjoismaalaiset ovat vuosisatoja eläneet kahden suurmahdin vaikutuksen alaisina: kuusen ja meren — molemmat ovat rajattomia. Samoin kuin pohjoismaalaiset asuivat metsissä, samoin olivat he kuin kotonaan vesillä, eivätkä he nähneet muuta rajaa tai muunlaista taivaanrantaa kuin puiden ikihimmeän vehreyden tai tummanvihreän veden, kuusten tai meren vaahdon reunustaman aamuruskon. Ja mitä uusia mielikuvitusaineksia, sotaista voimaa tai kotoisen oikeuden peri-aatteita norjalaiset ja gootit toivatkaan mukanaan ja asettivatkaan Etelä-Europan mädännäisyyttä ja turmelusta vastaan, niin olivat he oppineet ne kuusten viheriän katoksen alla ja niiden jylhässä pyhäkössä.
63. Kukat näyttävät määrätyiltä lohdutukseksi ja virvoitukseksi tavallisille ihmisille: lapset pitävät niistä; tyyni, tyytyväinen, teeskentelemätön kansa pitää niistä sellaisinaan, kasvavina; ylelliset ja rauhattomat ihmiset nauttivat niiden poimimisesta; ne ovat halvimmankin majan aarre; ja täyteenahdetussa kaupungissa koristavat ne ikäänkuin pienenä sateenkaaren palasena työläisten akkunoita, työläisten, joiden sydämessä asuu rauhan liitto.