Minä väitän siis, että ne ikävyydet, jotka suoraan seuraavat muitten epäsuopeasta arvostelusta, ovat ainoat, joiden alaiseksi ihmistä saisi koskaan saattaa sen osan tähden hänen käytöstänsä ja luonnettansa, joka koskee hänen omaa hyväänsä, mutta ei vaikuta muitten etuihin heidän väleissänsä hänen kanssansa. Muita ihmisiä sortavat toimet vaativat aivan toisenlaista kohtelua. Heidän oikeuksiansa loukkaaminen, saattaminen heille jonkun tappion tahi vahingon, joka ei ole omien etujen kautta oikeutettu; petollisuus ja kaksikielisyys keskinäisissä asioissa; ruma ja alhainen käyttäminen etevämmyyttänsä; vieläpä itsekäs kieltäytyminen suojelemasta lähimaista vääryyttä vastaan — kaikki nämät ovat omiansa siveellisen paheksumisen esineiksi ja, pahimmissa tapauksissa, siveellisen koston ja rangaistuksen. Eikä ainoastaan nämät toimet, vaan se mielentila, joka niihin saattaa, on oikeastaan epäsiveellinen ja syystä moitteenalainen, joka moite voi kohota kauhuksi saakka. Mielenlaadun julmuus, ilkeys ja pahaluontoisuus; tuo kaikista himoista enimmän yhteiskunnan vastainen ja inhottava kateus; teeskenteleväisyys ja epärehellisyys; vihastuminen joutavista asioista ja ylenmääräinen katkeruus; vallanhimo ja halu vetää puoleensa enemmän kuin oikean osansa (kreikkalaisten pleo neksia); ylpeys, jota tyydyttää muitten alentumus, itsekkäisyys, joka ajattelee itsensä ja omat asiansa tärkeämmiksi, kuin mikään muu ja ratkaisee kaikki epäilyksen alaiset asiat omaan puoleensa, — nämät ovat siveellisiä vikoja ja muodostavat huonon ja inhottavan siveellisen luonteen: toisin äskenmainitut itsekohtaiset virheet, jotka eivät oikeastaan ole epäsiveellisyyttä eivätkä, nouskootpa mihin määrään tahansa, ole rikoksellisuutta. Ne saattavat olla jonkunlaisen narrimaisuuden tahi personallisen arvokkaisuuden ja itsensäkunnioittamisen puutteen näytteenä; mutta ne ovat ainoastaan silloin siveellisen paheksumisen alaisia, kuin niissä on velvollisuuden rikkomista muita vastaan, jonka tähden ihminen on velvollinen ottamaan käytöksestänsä vaarin. Niin sanotut velvollisuudet itseämme kohtaan eivät ole yhteiskunnan kannalta pakottavia, jolleivät asianhaarat tee niitä samalla velvollisuuksiksi muita kohtaan. Sanat "velvollisuus itseänsä kohtaan", kuin ne tarkottavat muuta kuin viisautta, tarkottavat itsensä kunnioittamista tahi itsensä kehittämistä, eikä yhdestäkään näistä ole kukaan lähimmäisillensä vastuussa, koska ei ihmiskunnalla ole mitään hyvää hänen olemastaan niille vastuussa yhdestäkään niistä. Erotus arvossapidon menettämisen, joka syystä kyllä saapi sattua ihmiselle älyn ja personallisen arvokkaisuuden puutteen johdosta, ja sen paheksumisen välillä, jota hän ansaitsee loukkaamastaan muitten oikeuksia, ei ole paljas nimellinen erotus. Se vaikuttaa suurta erilaisuutta meidän tunteissamme ja käytöksessämme häntä kohtaan, onko hän meille vastenmielinen asioissa, joissa luulemme olevamme oikeutetut tarkastamaan häntä vai semmoisissa, joissa tunnemme, ettei meillä sitä oikeutta ole. Jos hän ei meitä miellytä, saatamme lausua vastenmielisyytemme, ja pysyä erillämme niin ihmisestä kuin asiasta, joka ei meitä miellytä, mutta emme siltä saa pitää asianamme ikävystyttää hänen elämäänsä. Meidän on ajateltava, että hän jo kärsi tahi on pian kärsivä täyden rangaistuksen virheestään; jos hän tuhlauksella turmelee elämänsä, ei meidän saa silti haluta sitä yhä enemmän turmella; emme saa toivoa rangaista, vaan pikemmin koittaa lieventää hänen rangaistustansa, näyttämällä kuinka hän saattaisi välttää tahi auttaa sen pahan, kuin hänen käytöksensä uhkaa hänelle tuottaa. Olkoon hän meidän säälimme, kenties paheksumisemme, mutta ei vihamme ja kostomme esineenä; emme saa kohdella häntä yhteiskunnan vihollisena; pahinta, mihin voimme ajatella itsemme oikeutetuksi, on jättää hänet aloillensa, jollemme ryhdy häneen hyväntahtoisesti osottamalla harrastusta ja osanottoa häntä kohtaan. Se on aivan toista, jos hän on rikkonut lähimäistensä, yksityisten tahi joukkojen, suojelemiseksi välttämättömiä sääntöjä. Hänen tekojensa pahat seuraukset eivät silloin satu häneen, vaan muihin; ja yhteiskunnan täytyy, kaikkien jäsentensä suojelija kuin se on, kostaa se hänelle; täytyy rangaista häntä rankaisemisen aikomisessa ja pitää huoli siitä, että se rangaistus on kyllin kova. Toisessa tapauksessa on hän rikoksellisena meidän tuomioistuimen edessä, ja meidän on tehtävänämme ei ainoastaan olla häntä tuomitsemassa vaan myös tavalla tahi toisella olla tuomiotamme toimeenpanemassa. Toisessa tapauksessa taas ei meidän asiamme ole häntä kärsimään saattaa, paitsi mitä satunnaisesti lähtee meidän käyttämästämme samaa vapautta asioitamme järjestäessämme, kuin me suomme hänelle hänen asioissaan.
Tässä huomautettua erotusta sen osan välillä ihmisen elämää, joka vaarantaa häneen itseensä vaan, ja sen, joka vaarantaa muihin, ei monikaan tahdo myöntää. Kuinka (kysytään ehkä) saattaa osa yhteiskunnan jäsenen käytöstä olla toisille jäsenille yhdentekevää? Ei kukaan ihminen ole kerrassaan yksinäinen olento; on mahdotonta ihmisen jollakin tavoin ankarasti ja kestäväisesti vahingottaa itseään, ilman että siitä turmiota tulisi ainakin hänen läheisimmillensä, useinpa paljoa laajemmallekin. Jos hän laiminlyö omaisuutensa hoitoa, vahingottaa hän niitä, jotka siitä omaisuudesta saavat välittömän tahi välillisen elatuksensa, ja tavallisesti vähentää suuremmassa tahi vähemmässä määrässä yhteiskunnan yhteisiä varoja. Jos hän pilaa ruumiinsa tahi henkensä kykyjä, ei hän ainoastaan tuota pahaa kaikille niille, joitten onni jossakin määrin on hänestä riippuvainen, mutta tekee itsensä kykenemättömäksi, siihen palvelukseen, johon hän on velvollinen lähimäisilleen yleensä; kenties tulee kuormaksi heidän osanotollensa ja hyväntahtoisuudellensa, ja jos sellainen käytös olisi hyvin lukuisa, tuskin mikään muu rikos, joita tehdään, enemmän vähentäisi yhteisen hyvän määrää. Lopuksi, jollei ihminen virheillään ja hulluuksillaan suorastaan ketään vahingota, hän kuitenkin pahentaa, sanotaan ehkä, esimerkillään, ja on pakotettava ottamaan itsestänsä vaarin niiden tähden, jotka näkemästään tahi tuntemastaan hänen käytöksensä saattavat tulla turmelluiksi tahi harhaan viedyiksi.
Ja jospa, lisättäneen vielä, hänen huonon käytöksensä seuraukset pysähtyisivätkin virheelliseen tahi ajattelemattomaan individiin itseensä, tuleeko yhteiskunnan jättää omiin valtoihinsa ne, jotka selvästi ovat kykenemättömät omassa vapaudessaan elämään? Jos tunnustetaan velvollisuudeksi antaa lapsille ja alaikäisille suojelusta heitä itseänsä vastaan, eikö yhteiskunnan tule samaten antaa sitä suojelusta vanhemmillekin ihmisille, jotka ovat samaten kykenemättömiä itseänsä hallitsemaan? Jos pelaus, juoppous, ylellisyys, laiskuus ja epäsiisteys ovat yhtä suuressa määrin onnea turmelevia ja yhtä suuria esteitä edistymiselle kuin monetkin tahi useimmat laissa kielletyt teot, miksei (kysytään ehkä) lain pitäisi, sen mukaan kuin käytännöllistä ja sopivaa on, koettaa tukehuttaa niitäkin? Ja eikö ainakin yleisen mielipiteen pitäisi täytteeksi lain välttämättömään epätäydellisyyteen olla voimallisena vartijana näitä paheita vastaan ja ankarasti iskeä niihin, joiden tunnetaan niitä harjoittavan. Tässä ei ole ensinkään kysymys (sanotaan ehkä) individualisuuden kahlehtimisesta tahi uusien ja itsenäisten elämiskokeitten ehkäisemisestä. Ainoa, mitä koetetaan estää, on semmoista, että sitä on koeteltu ja tuomittu maailman alusta tähän päivään saakka, semmoista, josta kokemus on näyttänyt, ettei se ole kenelleen hyödyllistä eikä sopivaa yhdenkään ihmisen individualisuuteen. Täytyy olla joku määrä aikaa ja kokemusta, jonka perästä siveellinen tahi järjen totuus on katsottava vakauneeksi; ja on haluttu ainoastaan estää sukupolvea toisensa perästä putoamasta samaan kuiluun, jossa on ollut heidän edeltäjäinsä surma.
Minä myönnän täydellisesti, että se vahinko, jonka ihminen itsellensä tekee, saattaa kovasti koskea hänen läheisiinsä sekä heidän myötätuntoisuutensa että etujensa kautta ja, vähemmässä määrässä, yhteiskuntaan yleensä. Kuin mainitunlaatuisen käytöksen kautta ihminen tulee loukanneeksi selvää velvollisuuttansa yhtä tahi useampaa muuta kohtaan, niin se seikka ei kuulukaan itsekohtaisiin asioihin ja joutuu siveellisen paheksumisen alaiseksi, sanan oikeassa merkityksessä. Jos esim. mies juoppoutensa tahi hurjuutensa kautta tulee kykenemättömäksi maksamaan velkojansa, tahi otettuaan niskoilleen siveellisen vastuun perheestä, tulee samasta syystä kykenemättömäksi elättämään ja kasvattamaan sitä, hän on ansainnut moitetta ja on laillisesti rangaistava: mutta se tapahtuu hänen rikkomastaan velvollisuutensa perhettänsä tahi velkojiansa vastaan eikä hänen hurjuutensa tähden. Jos varat, jotka olisivat olleet niille tulevat, olisi heiltä otettu mitä järkevimmin käytettäviksi, niin siveellinen vastuu olisi ollut sama. Yrjö Barnwell murhasi setänsä saadakseen rahaa hentulleen, mutta jos hän olisi sen tehnyt päästäkseen asioimistoimiin, olisi hän samaten hirtetty. Samoin tuossa sangen usein tapahtuvassa seikassa, että mies tuottaa perheelleen surua pahoilla tavoillaan, hän on moitittava tylyydestään tahi kiittämättömyydestänsä; mutta sama on asianlaita, jos hän käyttää tapoja, jotka eivät sinään ole paheellisia, vaan tuskallisia niille, joiden kanssa hän viettää elämänsä, tahi joiden onnellisuus on personallisten siteitten kautta hänestä riippuva. Jokainen kuin laiminlyö tarpeellisen vaarinoton toisten eduista ja tunteista, ilman että joku tärkeämpi velvollisuus häntä siihen pakottaa tahi luvallinen huoli itsestänsä oikeuttaa, on tästä laiminlyönnistään siveellisesti moitittava, mutta ei syystä siihen, eikä niistä suorastaan personallisista hairauksista, jotka ovat etäämpää siihen saattaneet. Samalla tapaa on ihminen, jos hän aivan itsekohtaisen käytöksensä kautta pilaa itsensä täyttämästä jotakin varmaa velvollisuutta yleisöä kohtaan, yhteiskunnalliseen rikokseen syypää. Ei ketään pitäisi rangaista paljaasta juopumisesta, vaan sotamies tahi polisi ovat rangaistavat juovuksissa olemisesta palveluksessaan. Lyhyesti sanoen: missä on selvä vääryys tahi selvä vääryyden uhka yksityistä tahi yleisöä kohtaan, niin asia ei kuulu vapauden alaan, vaan siveellisyyden tahi lain.
Mutta puheen ollen ainoastaan satunnaisesta tahi, kuten sopii sanoa, johdannaisesta vääryydestä, jota joku tekee yhteiskunnalle käytöksellä, joka ei loukkaa mitään erityistä velvollisuutta yleisöä kohtaan, eikä aikaan saata tuntuvaa vahinkoa kenelleen erityiselle ihmiselle, paitsi hänelle itselleen, niin tämä on epäkohta sellainen, että yhteiskunta voi sitä kestää suuremman hyvän, ihmisvapauden tähden. Jos täysikasvanneita ihmisiä on rangaistava siitä, etteivät pidä kylliksi huolta itsestään, minusta olisi se pikemmin tehtävä heidän itsensä tähden, kuin muka estääkseen heitä vähentämästä kykyänsä tekemään yhteiskunnalle hyvää, johon ei yhteiskunta väitä voivansa ketään pakottaa. Mutta minä en myönny siihen, ettei yhteiskunnalla muka ole mitään keinoja saattaaksensa heikompia jäseniänsä tavalliseen järkevän käytöksen malliin, paitsi odottaminen kunnes he tekevät jotakin epäjärjellistä, jolloin heitä muka sopii rangaista siitä, laillisesti tahi siveellisesti. Yhteiskunnalla on ollut ehdoton valta heidän ylitsensä koko aikaisemman osan heidän elämäänsä: sillä on ollut koko lapsuuden ja ala-ikäisyyden aika koettaakseen silloin, voipiko se tehdä heidät mahdolliseksi järkevään käytökseen ja elämään. Nykyinen sukupolvi on tulevan sukupolven kasvatuksen ja kaikkein muitten asianhaarain valtija; tosin se ei voi tehdä nousevaa polvea täydellisen viisaaksi eikä hyväksi, sentähden, että se itse on niin surkean puuttuvainen hyvyydessä ja viisaudessa, eivätkä sen parhaat yritykset aina ole kussakin tapauksessa onnistuneimpia, mutta se kykenee täydellisesti tekemään nousevan sukupolven kokonaisuudessaan yhtä hyväksi ja vähää paremmaksikin, kuin se itse on. Jos yhteiskunta sallii suuren osan jäseniänsä kasvaa paljaiksi lapsiksi, kykenemättömiksi järkevästi punnitsemaan etäisiä vaikuttimia, saa se itse hävetä seurauksista. Varustettuna ei ainoastaan täydellä kasvatusvallalla, mutta myös sillä mahdilla, joka perinnäisen mielipiteen auktoriteetillä on mieliin, jotka ovat vähimmän kykeneviä itse arvostelemaan; kannatettuna luonnollisten rangaistusten kautta, joita ei voi estää sattumasta niihin, jotka joutuvat tuttaviensa vieroiltaviksi ja halveksittaviksi, älköön yhteiskunta vaatiko tarvitsevansa kaiken tämän ohessa valtaa antaa käskyjä ja pakottaa tottelevaisuuteen yksityisten personallisissa asioissa, joissa kaiken oikeuden ja viisauden mukaan ratkaisuvalta pitäisi olla sillä, jonka on vastattava seurauksista. Eikä ole mitään, joka enemmän on omiansa saattamaan epäluottamukseen ja turhaksi tekemään parempia vaikutuskeinoja käytökseen, kuin turvautuminen huonompiin. Jos niissä, joista on yritetty väkisten tehdä järkeviä ja kohtuullisia ihmisiä, on niineksikään sitä ainetta, josta eloisat ja itsenäiset luonteet ovat, he varmaan potkiskelevat ijestä vastaan. Ei sellainen ihminen koskaan tunnusta, että muilla on oikeus tarkastaa häntä hänen omissa asioissaan, niinkuin niillä on oikeus estää häntä väärintekemästä heille, ja vähällä tulee pidettäväksi miehuuden merkkinä hypätä sellaista anastettua valtaa silmille ja uhalla tehdä ihan sitä vastoin; niin esim. oli sen raakuuden laita, joka Kaarle II:n aikana seurasi puritanien silmitöntä siveellistä suvaitsemattomuutta. Mitä taas on sanottu välttämättömyydestä suojella ihmiskuntaa paheellisten huonosta esimerkistä muille, niin totta on, että huono esimerkki saattaa vaikuttaa turmelevaisesti, etenkin rankaisematta jäävän väärinteon esimerkki. Mutta meillä on tässä puheina käytös, jonka, tekemättä mitään vääryyttä muille, arvellaan olevan suureksi vahingoksi tekijälle itselleen: enkä minä voi käsittää, kuinka ne, jotka tätä uskovat, voivat ajatella muuta, kuin että esimerkin yleensä täytyy olla enemmin terveellinen kuin vahingollinen, koska se, jos näyttääkin väärinkäytöksen, näyttää myös tuskalliset ja alentavat seuraukset, jotka, jos käytöstä on oikeuden mukaan tuomittu, meidän täytyy olettaa aina tahi useimmin sitä sattuvan.
Mutta pätevin syy yleisön sekaumista vastaan puhtaasti personalliseen käytökseen on se, että sellainen sekautuminen todenmukaisesti tapahtuu väärällä tavalla ja väärällä paikalla. Yhteiskunnallista siveellisyyttä ja velvollisuutta muita kohtaan koskevissa seikoissa yleinen s.o. vallitsevan enemmistön mielipide, vaikka usein väärässä, on todennäköisesti vielä useammin oikeassa; sillä sellaisissa asioissa tulee ihmisten päättää ainoastaan omista eduistaan ja siitä miten joku käytöstapa, käytäntöön pantavaksi suvaittuna, heihin koskisi. Mutta saman enemmistön mielipide, lain arvoisena tyrkytettynä vähemmistölle itsekohtaisen käytöksen alalla, saattaa aivan yhtä hyvin olla väärässä kuin oikeassa, sillä näissä seikoissa yleinen mielipide merkitsee parhaintaan jonkun ihmisen ajatusta siitä, mikä toisille on hyvää tahi pahaa; ja hyvin usein se ei merkitse edes tätäkään, yleisö kuin täydellisesti välittämättä heittää niiden mielihyvän ja mukavuuden vaarinottamatta, joiden käytöstä se arvostelee, ja pitää vaan omaa mielihaluansa silmällä. On monta, jotka katsovat vääryydeksi heitä vastaan käytöstä, joka on heille vastenmielistä, ja pitävät sitä loukkauksena heidän tunteillensa; niinpä esim. erään uskonnollisen kiihkoilijan, kuin hänen syytettiin halveksivan muiden uskonnollisia tunteita, kerrotaan vastanneen heidän halveksivan hänen tunteitansa, kuin pysyvät kammoksuttavassa jumalanpalveluksessansa eli opissansa. Mutta se tunne, jolla ihminen pitää mielipiteestänsä kiinni, ei ole verrattava siihen tunteesen, jolla toinen loukkautuu tästä hänen pitämisestään, yhtä vähän kuin varkaan halu näpistää rahakukkaro on verrattava oikean omistajan haluun sitä säilyttää. Ja ihmisen maku on aivan yhden verran hänen oma asiansa, kuin hänen mielipiteensä tahi kukkaronsa. On helppo kuvailla ihanneyleisöä, joka jättää yksityisten vapauden ja valinnan kaikissa epävarmoissa seikoissa häiritsemättä ja vaatii ainoastaan heitä luopumaan käytöstavoista, jotka yleinen kokemus on hyljännyt. Mutta missä on nähty sellainen yleisö, joka täten rajoittaa tuomarinvaltaansa? tahi milloin piittaa yleisö yleisestä kokemuksesta? Sekautuessaan personalliseen käytökseen se harvoin ajattelee muuta kuin sitä hirmua, että toimitaan ja tunnetaan siitä eriäväisesti; ja tätä tuomio-ohjetta, hienosti peitettynä, esittää ihmiskunnalle yhdeksän kymmenettä osaa kaikkia siveys- ja viisausopillisia kirjailijoita uskonnon ja filosofian käskyinä. Nämät opettavat, että asia on oikea, koska se on oikea; koska me tunnemme, että se on niin. He kehottavat meitä etsimään omasta mielestämme ja sydämestämme käytöksen lakia itsellemme ja kaikille muille. Mitä yleisö parka muuta tietää kuin näitä opetuksia seurata ja tehdä omat käsitteensä hyvästä ja pahasta, jos se on niistä riittävästi yksimielinen, koko maailmalle pakollisiksi.
Tässä esiintuotu paha ei ole sanoissa vaan, ja odotetaan ehkä, että minä erikseen luettelen ne kohdat, joissa tämän ajan ja maan yleisö sopimattomasti antaa omille mieliteoilleen siveellisen lain luonteen. En kirjoita tutkimusta voimassa olevan siveellisyydentunteen hairauksista. Se on liian tärkeä aine käsiteltäväksi sulkumerkkien sisällä ja valaisuna. Mutta esimerkit ovat välttämättömiä osottamaan, että minun puolustamani periaate on vakavaa ja käytännöllistä laatua ja etten minä yrittele rakentamaan muureja kuviteltuja epäkohtia vastaan. Eikä ole vaikea näyttää lukuisilla seikoilla, että niin sanoaksemme siveellisen polisivallan ulottaminen, kunnes se anastelee ihmisen aivan kieltämättömästä laillista vapautta, on yleisimpiä ihmisellisiä mielihaluja.
Ajatellaanpa ensiksikin ihmisten vastenmielisyyttä niin joutavasta seikasta, kuin ettei heistä eriäväin uskonnollisten mielipideitten tunnustajat noudata heidän uskonnollisia menojansa, varsinkaan heidän uskonnollisia kieltäymyksiänsä. Mainitakseni oikein arkipäiväisen esimerkin, niin ei kristittyjen uskonnossa eikä jumalanpalveluksessa mikään enemmän kiihota muhamedilaisten vihaa heitä vastaan, kuin se että he syövät sikaa. Harvoja tekoja kristityt ja europalaiset niin perinpohjin ja teeskentelemättä kammovat, kuin muhamedilaiset juuri tuota näljän tyydyttämistapaa. Se on ensiksi loukkaus heidän uskontoansa vastaan; mutta tämä seikka ei mitenkään selvitä heidän inhonsa määrää eikä laatua, sillä viini on myös uskonnossa kielletty ja sen nauttimista kaikki muselmannit pitävät vääränä, vaan ei inhottavana. Heidän vieromisessansa "saastaisen eläimen" lihaa on päinvastoin se omituinen, vaistomaiselta antipatialta tuntuva luonne, jota saastaisuuden käsite, kuin se kerran oikein vaipuu tunteisiin, aina näyttää kiihottavan niissäkin, joiden omat tavat eivät suinkaan ole ylen puhtaat, ja josta tuo hindulaisissa niin voimallinen tuntemus uskonnollisesti saastaisesta on merkillisenä esimerkkinä. Oletetaanpa nyt, että kansassa, jonka enemmistö on muselmanneja, tämä enemmistö vaatisi kiellettäväksi sianlihan syömistä maan rajain sisässä. Tämä ei olisi ensinkään uutta muhamedilaisissa maissa.[11] Olisiko se yleisen mielipiteen siveellisen vallan oikeutettua käyttämistä? ja jollei, niin miksi ei? Tuo tapa on todella inhottava sellaiselle yleisölle. Vakavasti ne ihmiset siis ajattelevat Jumalan kieltäneen sen ja kauhistuvan sitä. Eikä tuota kieltoa saisi pitää uskonnollisena vainonakaan. Uskonnollinen se voi alkujaan olla, mutta ei se olisi vainoa uskonnon tähden, sillä ei kenenkään uskonto velvota syömään sianlihaa. Ainoa pätevä peruste tuomitsemaan sitä olisi, ettei yleisöllä ole mitään syytä sekautua yksityisten personallisiin mielipitoihin ja itsekohtaisiin seikkoihin.
Tullaksemme vähän likemmäksi kotimaatamme: Enimmät espanjalaiset pitävät suurena jumalattomuutena ja pahimpana loukkauksena korkeinta olentoa vastaan palvella häntä millään muulla kuin roomalaiskatolisella tavalla, eikä mikään muu julkinen palvelus ole Espanjan maissa laillinen. Kaikki Etelä-Europan kansat pitävät naineita pappeja ei ainoastaan uskonnottomina, vaan epäsiveinä, säädyttöminä, sopimattomina ja inhottavina. Mitä ajattelevat protestantit näistä täydellisen vakaista tunteista ja yrityksestä pakolla istuttaa niitä ei-katolisiin? Mutta jos ihmiset ovat oikeutetut sekaumaan toistensa vapauteen asioissa, jotka eivät vaaranna muiden etuihin, niin minkä periaatteen mukaan on mahdollista johdonmukaisesti erottaa nämät tapaukset? Tahi, kuka voi moittia ihmisiä halusta, tukehduttamaan, mitä he pitävät pahennuksena Jumalan ja ihmisten edessä? Pätevämpää syytä ei voida näyttää ehkäisemiseen mitään luuleteltua personallista epäsiveellisyyttä, kuin näiden tapojen tukehduttamiseen on niiden silmissä, jotka niitä katsovat jumalattomuudeksi, ja jollemme me mieli omistaa vainoojain logikia ja sanoa, että me saamme vainota toisia, koska olemme oikeassa, ja etteivät he saa vainota meitä, koska he ovat väärässä, täytyy meidän varoa myöntymästä periaatteesen, jonka sovittaminen meihin itseemme tuntuisi meistä törkeältä vääryydeltä.
Näitä esimerkkejä saatetaan vastustaa, vaikka ilman perusteita, koska ne muka ovat otetut meidän oloissa mahdottomista seikoista: yleinen mielipide tässä maassa ei muka luultavastikaan tahdo pakottaa kieltäytymään ruo'ista tahi sekautua ihmisten jumalanpalvelukseen ja joko naimiseen tahi naimatta olemiseen, uskonsa ja taipumuksensa mukaan. Mutta seuraava esimerkki otetaan sekaumisesta vapauteen kohdassa, jossa vaara ei suinkaan ole meillä ohitse. Missä vaan puritanit ovat olleet kyllin voimallisia, niinkuin Uudessa Englannissa ja Suuressa Britanniassa tasavallan aikana, ovat he joltisellakin menestyksellä koettaneet lopettaa kaikki julkiset ja melkein kaikki yksityiset huvitukset, erittäin soiton, tanssin, julkiset leikit tahi muut kokoukset hauskuttelemista varten ja teaterin. On vieläkin tässä maassa suuria ihmislahkoja, joiden ajatuksen mukaan siveellisyydestä ja uskonnosta nämät virkistykset ovat kirotut; ja kuin nämät ihmiset etupäässä ovat keskisäätyä, joka on valtijamahtina kuningaskunnan ollessa nykyisellä yhteiskunnallisella ja valtiollisella kannallaan, niin ei ole ensinkään mahdotonta, että tämän tunteisten ihmisten käskyvallassa jonkun kerran on oleva enemmistö parlamentissa. Kuinka tyytyy muu osa yhteiskuntaa siihen, että suvaittavat huvitukset jäljestetään ankarain kalvinilaisten ja metodistien uskonnollisten ja siveellisten käsitysten mukaan. Eivätkö he jotenkin vakaasti toivoisi näiden tunkelijaiden hurskasten yhteiskunnan jäsenten hoitavan omia asioitansa? Ja aivan samaa olisi sanottava jokaiselle hallitukselle ja jokaiselle yleisölle, jotka vaadiskelisivat, ettei kukaan ihminen saa nauttia huvia, jota he pitävät vääränä. Mutta jos taasen tuon vaatimuksen periaate myönnetään, ei voi kukaan järkevästi vastustaa sen toimeenpanemista enemmistön mielipiteen mukaan tahi muun painavan vallan mukaan, ja kaikkien ihmisten täytyy olla valmiina mukaumaan kristillisen tasavallan aatteesen, sellaisena kuin Uuden Englannin aikaisemmat asukkaat sen käsittivät, jos uskontunnustus sellainen kuin heidän koskaan onnistuisi takaisin voittamaan menetetyn alansa, niinkuin rappeutuviksi luultujen uskontojen niin usein tunnetaan tehneen.