Ei myöskään ole unhotettava, että maan kaiken parhaan kyvyn imeytyminen virkamieskuntaan on turmiollinen ennemmin tahi myöhemmin itse kunnan henkiselle toimelijaisuudelle ja edistyväisyydelle. Toisistansa riippuvaisia kuin sen jäsenet ovat noudattaen järjestelmää, joka, niinkuin kaikki järjestelmät, välttämättömästi suuressa määrin käy vakauneitten sääntöjen mukaan, virkamieskunta on alituisessa kiusauksessa vaipua kankeaan kaavallisuuteen tahi, jos se silloin tällöin syrjäytyy tästä kiertokulusta, syöksyä johonkin puolieräiseen kypsymättömään tuumaan, joka on, pälkähtänyt jonkun kunnan johtavan miehen päähän: ja ainoa sulku näihin likeisesti yhtyviin, vaikka näköjään vastaisiin suuntiin, ainoa kiihotin, joka voi kannattaa korkealla itse kunnan kykeneväisyyttä, on, että se on valppaan arvostelun alaisena ulkopuolella olevan, yhtä suuren kykeneväisyyden puolelta. Sen vuoksi on välttämätöntä, että keinoja on olemassa hallituksesta riippumatta kehittää sellaista kykeneväisyyttä ja hankkia sille tilaisuutta suurten käytännöllisten kysymysten oikeaan arvosteluun tarvittavaan kokemukseen. Jos tahtoisimme meillä aina olevan taitavan ja vaikuttavan virkamieskunnan, ennen kaikkea kunnan taipuvan suostumaan parannuksiin ja kykenevän niitä alkuunpanemaan, ja jos emme tahdo virkavaltamme alenevan turhimusvallaksi, niin tämä kunta ei saa anastaa kaikkia toimia, missä muodostuvat ja viljeltyvät ominaisuudet, joita kaivataan hallitsemisessa ihmiskuntaa. Määrääminen sen rajan, mistä nuo ihmisvapaudelle ja -edistymiselle niin kauhistavat epäkohdat alkavat, tahi oikeammin missä ne alkavat päästä voitolle niistä eduista, jotka seuraavat yhteiskunnan voiman kollektiivisesta käyttämisestä tunnustettujen päällikköjen johdolla esteitten poistamiseksi sen vaurastumisen tieltä; turvaaminen kaiken voiton vallan ja intelligenssin keskittämisestä, jonka voiton voi saada juoksuttamatta hallituskanaviin liian suurta osaa yleistä toimelijaisuutta, on vaikeimpia ja sekavimpia kysymyksiä hallitustaidossa. Se on suureksi osaksi kysymys yksityisseikoista, joissa monta ja monenlaista näkökantaa on silmällä pidettävä eikä mitään poikkeuksetonta sääntöä voi tehdä. Mutta minun uskoakseni se käytännöllinen aate, jossa turvallisuus on, se ihanne, joka on silmällä pidettävä, se perusohje, jonka mukaan on arvosteltava kutakin keinoa vaikeuden voittamiseksi, ehkä sisältyy näihin sanoihin: valta on hajotettava niin paljon kuin tehokas toiminta suinkin myöntää, tietoja on kartutettava keskustaan niin paljon kuin suinkin ja levitettävä siitä. Niinpä kunnallishallituksessa tulisi, kuten Uuden Englannin valtioissa onkin laita, kunnan valitsemain virkamiesten keskenänsä tarkoin jakaa kaikki toimet, joita ei olisi paras jättää niiden huostaan, ketä ne suoraan koskevat; mutta sitäpaitsi pitäisi kussakin laajemmassa paikkakunnallisessa piirissä olla keskeinen ylivirasto, joka samalla olisi yleisen hallinnon haarana. Tämä ylivirasto kokoaisi juuri kuin ahjoon ne moninaiset opetukset ja kokemukset, jotka saadaan saman julkisen toiminnan menosta kussakin kunnassa, sitä vastaavilla aloilla muissa maissa tehdyistä havainnoista sekä valtio-opin yleisistä perusteista. Tämä keskusvirasto olisi oikeutettava saamaan tietää kaikki, mitä on tehty, ja sen erityisenä velvollisuutena olisi oleva yhdessä paikassa hankitun opin tekeminen tunnetuksi muillekin. Korkean asemansa ja laajan havaintoalansa vuoksi vapautettuna paikallisviraston pikkumaisista esiluuloista ja ahtaista näköaloista saisi se luonnollisesti suurta arvoa neuvoillensa; mutta sen vaikutusvalta pysyväisenä laitoksena olisi minun mielestäni rajotettava pakottamiseen paikallisvirkamiehiä tottelemaan heidän noudatettavaksensa säädettyjä lakeja. Kaikissa seikoissa, joista ei yleisiä säädäntöjä ole, olisivat nuo virkamiehet jätettävät oman arvostelunsa varaan ollen vastuussa valitsijoillensa. Asetusten rikkomisesta pitäisi heidän olla vastuunalaisia lain edessä ja asetukset olisivat lainsäädännön kautta määrättävät; keskushallitus valvoisi ainoastaan niiden toimeenpanoa, ja, jolleivät ne oikein pääsisi voimaan, vetoaisi asian luonnon mukaan tuomioistuimiin pakottaaksensa lakia noudattamaan, tahi valitsijoihin, jotta he erottaisivat virkamiehet, jotka eivät olleet lakia sen hengen mukaisesti voimaan panneet. Sellainen on pääpiirteiltään se keskustarkastus, jota Poor Law Board (vaivaishoidonylihallitus) on aijottu harjottamaan vaivaisveron hoitajain suhteen koko maassa. Mitä tällä virastolla on valtaa tämän rajan yli, se on oikeutettua ja tarpeellista tässä erityisessä kohdassa parantamiseksi huonon hoidon juurtuneita epätapoja asioissa, jotka syvältä koskevat ei ainoastaan paikkakuntiin vaan koko yhteiskuntaan; sillä ei millään paikkakunnalla ole siveellistä oikeutta tekeytyä huonon hoidon tähden köyhälistön pesäksi, joka välttämättömästi kuohuu muihinkin paikkakuntiin ja turmelee koko työväenluokan siveellisen ja ruumiillisen tilan. Poor Law Board'in valta viralliseen pakotukseen ja alistettuun lainsäädäntöön (jota se muuten yleisen mielipiteen vuoksi hyvin niukasti käyttää), vaikka kerrassaan oikeutettu ensiarvoisessa kansallisessa edussa, ei olisi ensinkään paikallaan puhtaasti paikallisten etujen ylitarkastuksessa. Mutta keskusvirasto opetuksen ja neuvojen levittämistä varten eri paikkakuntiin olisi yhtä tärkeä kaikissa hallinnon osastoissa. Hallituksessa ei voi olla liian paljoa sellaista toimelijaisuutta, joka ei ehkäise vaan auttaa ja virittää yksityisen ponnistuksia ja kehitystä. Epäkohta alkaa siinä, kuin se yksityisen ja yhdistysten toimelijaisuuden ja voimain liikkeelle panemisen sijaan panee oman toimelijaisuutensa heidän puolestansa; kuin se opettamisen, neuvomisen ja tarpeen vaatiessa julkisen syyttämisen sijasta laittaa heidät kahleissa työskentelemään tahi käskee heidän astua syrjään ja tekee heidän tehtävänsä. Valtion arvo on ajan pitkään oleva niiden individien arvo, jotka sen muodostavat; ja valtio, joka laiminlyöpi heidän henkisen kehityksensä ja ylentämisensä asiaa saavuttaaksensa vähää suurempaa hallintotaitoa (tahi sen näköisyyttä, jota saa harjaantumisesta jonkun toimen erityisseikkoihin); valtio, joka kasvattaa alamaisensa kääpiöiksi, jotta he olisivat taipuvampia aseita, vaikkapa hyviinkin tarkotuksiin — tulee näkemään, ettei pikkumiehillä voi mitään tosisuurta aikaansaada ja että koneen täydellisyys, jolle se on kaikki uhrannut, ei sitä lopulta mihinkään auta sen elinvoiman puutteessa, jonka hän halusi tukehuttaa, jotta kone muka kävisi helpommin.
Viiteselitykset:
[1] Mogulin keisari, Tamerlanin sukua, (1542-1605). Hänen valtaistuimelle nousustansa (1556) alkaa "itämainen suuruudenaika" l. "Akbarin aika". Suom. muist.
[2] Tuskin olivat nämät sanat kirjoitetut, kuin, ikäänkuin loistavasti kumotakseen ne, v. 1858 tapahtuivat hallituksen vainoomiset painovapautta. Tämä epäviisas sekaantuminen valtiollisen keskustelun vapauteen ei ole kuitenkaan saanut minua muuttamaan ainoatakaan sanaa tekstissä, eikä se ole ollenkaan heikontanut minun vakaumustani, että kauhun kohtauksia lukuun ottamatta rangaistuksen ja sakon aika on valtiolliselta keskustelulta mennyt meidän maassa. Sillä ensiksikään ei vainoja jatkettu; ja toiseksi ne eivät oikeastaan olleetkaan mitään valtiollisia vainoja. Moitittu rikos ei ollut siinä, että tarkastettiin laitoksia tahi hallitsijain toimia tahi personia, vaan siinä että levitettiin epäsiveellisenä pidettyä oppia: tyranninmurhan laillisuutta.
Jos tämän luvun todisteilla on jonkunkaanlaista arvoa, niin pitäisi olla ihan täysi vapaus siveellisenä vakaumuksena tunnustaa kutakin oppia ja siitä keskustella, pidettäköön sitä kuinka epäsiveellisenä tahansa. Senvuoksi olisi hyödytöntä ja sopimatonta tässä ruveta tutkimaan ansaitseeko oppi tyranninmurhan laillisuudesta tuota nimeä vai ei. Minä tyydyn siihen, että sanon tämän asian aina olleen siveysopin ratkaisemattomia kysymyksiä. Yksityisen kansalaisen tekoa, kuin hän kukistaa rikoksellisen, joka nousemalla lain yli, asettuu ulkopuolelle laillisen rangaistuksen ja tarkastuksen piiriä, eivät kokonaiset kansakunnat eivätkä muutamat ihmisten parhaat ja viisaimmat ole pitäneet rikoksena, vaan ylevän kunnon tekona, eikä se (oikea tai väärä) ole murhan, vaan kansalaissodan luontoa. Sentähden minä pidän, että kehotus siihen on kussakin tapauksessa sopiva rankaisemisen syy, mutta ainoastaan jos selvä teko on seurannut sitä, tahi voidaan näyttää ainakin todennäköinen yhteys teon ja kehotuksen välillä. Eikä silloinkaan voi vieras hallitus, vaan juuri ahdistettu hallitus itse, itseänsä puolustaen, lain mukaan rangaista sen omaa olemista vastaan tehtyjä hyökkäyksiä.
[3] "Oppineitten opettaja". Danten lausuma Aristoteleksesta. Suom. muist.
[4] Thomas Pooley, Bodminin käräjät 31 p. heinäk. 1857. Seuraavassa joulukuussa hallitus hänet vapautti.
[5] George Jacob Holyoake, 17 p. elok. 1857. Edward Truelove, heinäk. 1857.
[6] Paroni de Gleichen. Polisioikeus Marlborough streetissä, 4 p. elok. 1857.
[7] Tärkeän varotuksen saapi siitä ankarasta vainoomahimojen kiihkosta, joka yhdessä meidän kansallisluonteemme huonoimpain puolten kanssa näyttäytyi Sepoykapinassa. Fanatikkojen ja ulkokullattujen raivoa saarnastuolissa ei kannata mainitakaan; mutta evankelisen puolueen päämiehet ovat julistaneet perusohjeekseen hindulaisten ja muhamedilaisten hallituksessa, ettei valtion varoilla ole kannatettava yhtään koulua, jossa ei raamattua opeteta; ja välttämättömänä seurauksena siitä on, ettei mitään valtionvirkaa ole annettava muille kuin todellisille kristityille tahi sellaisiksi ilmoittautuneille. Erään alavaltiosihteerin kerrotaan 12 p. marrask. 1857 vaalimiehilleen pitämässään puheessa lausuneen: "Englannin hallituksen suvaitseminen heidän uskontoansa (100 miljonan Englannin alamaisen uskontoa), taikauskoa, jota he kutsuvat uskonnoksi, on hidastuttanut brittiläisen nimen valtaa, ja ehkäissyt kristinuskon onnellista varttumista… Suvaitsevaisuus oli tämän maan uskonnollisten vapauksien vankka nurkkakivi, mutta ei saa antaa väärin käyttää tuota kallista sanaa. Hänen ymmärtääksensä se tarkoitti täydellistä vapautta kaikille, vapaata jumalanpalvelusta kristittyjen kesken, jotka palvelivat samalla perustuksella. Se tarkotti kaikkien kristittyjen lahkojen ja joukkioiden suvaitsemista, jotka uskoivat yhteen Vapahtajaan." Minä tahdon erittäin huomauttaa sitä seikkaa, että mies, joka on katsottu soveliaaksi täyttämään korkeaa virkaa tämän maan hallituksessa liberalisen ministeristön aikana, on sitä mielipidettä, että kaikki, jotka eivät usko Kristuksen jumaluutta, ovat pidettävät suvaitsevaisuuden piirin ulkopuolella. Kuka tämän tylsämielisen puheen jälkeen voi pysyä siinä Illusionissa, että uskonnollinen vaino on mennyt ei koskaan palatakseen?