— "Tai ottaa eron", lisäsi isä noustessaan.
— "Ja pysyy rehellisenä ja vapaana miehenä, joka ei taivu", sanoi
Vihtori-eno.
— "Jota eivät ihmiset milloinkaan taivuta", lisäsi isä, "ja joka muuttaa maalle ja hankkii oman turpeen ja ojittaa soita."
— "Tulevain sukupolvien hyväksi", nauroi Vihtori-eno.
— "Juuri niin", virkkoi isä, "tulevain sukupolvien hyväksi."
— "Entäpä Vihtori-eno ostaa Sulkolan, kun hän virasta eroaa", toimesi Ville. "Oletko valmis, poika, niin mennään? Sammuta sinä lamppu, niin minä tyhjennän meidän joululahjakopan suureen vasuun eteiseen."
Olli painoi mennessään ruokasalin oven kiini eikä pakkastiainen ilmatorvessa kuullut sen enempää. Se oli juuri nukahtanut, kun häikäsevä valovirta heijastui lumesta ja herätti sen. Säikähtyneenä se kavahti pystyyn. Mutta sitten se muisti, että joulukuusihan se oli. — Kuului veisuuta. Selvästi erotti Elsan ja Villen kirkkaat äänet ja isän kauniin veisuun. Mutta paraiten kuului Antin syvä ääni, joka hartaasti veteli vanhaa, kaunista jouluvirttä, niin tasaisessa tahdissa, että joka vain kerrankaan lienee kuullut hänen matkivan rakuunarykmentin soittokunnan bassotorvea, se ehdottomasti muisti maalahtelaisen valkean hevosen selässä.
Veisuu vaikeni. Oli hiljaista. Pakkastiainen pöyhistelihe yöksi, painoi päänsä syvään siipien väliin ja nukahti. Se ei edes kuullut Villen ja Ollin huoneeseen tuloa, vaikka he puhella hurpattivat ja nauroivat. Turvallisesti ja suloisesti se nukkui, kunnes kulkuset alkoivat kilistä maantiellä, kun kirkkoväki hämärissä joulukirkkoon ajoi.
Pakkastiainen — poikain huoneen ilmatorvessa asuvan pakkastiaisen hyvä tuttava — kertoi minulle paljon tästä Metsolassa asuessani.
Osan kuulin väsyneeltä, myöhästyneeltä nuorelta kottaraiselta, joka sumuisena syysiltana Hiidenmaan lähellä laskeutui laivan yläsillalle juuri minun vartijavuorollani, ja jolle minä sitten annoin vapaan matkalipun Stettiniin.