Silloin oli Ollin vuoro koettaa saada Villelle tulevat kaksi kääröstä huomaamatta vasuun.
Kopan pohjalla oli pitkä kirje heille molemmille. "Se on päätetty!" huusi Ville kirjeen luettuaan. "Hän tulee heti uudelta vuodelta ja rupeaa lukemaan meidän kanssa ja jää maalle ijäksi."
— "Jos hiukkasta aikaisemmin olisi se tietty, niin olisin haravan sijasta tehnyt hänelle joululahjaksi lapion", päivitteli Olli. "Sinä olit viisas, kun valmistit kirveenvarren. Sitähän tarvitaan aina."
— "Onpa totisesti hyvä, että on oma harava", lohdutti Ville. "Pian se talvi luiskahtaa."
Samassa raotettiin ovea ja Leeni kurkisti huoneeseen. "Oletteko valmiit, pojat? Äiti sytyttää kohta kuusen."
Hän oli niin hieno ja niin siisti ja silitetty ja suittu, ettei oikein tiennyt, missä käsiään pitäisi.
— "Leenistä ainakin näkee, että nyt on joulu", tuumi Ville.
Vihtori-eno ja isä istuivat salissa ja puhelivat. Leeni oli jättänyt oven auki. Joka sana kuului.
— "Vaikea kestää! Mitä!" sanoi Vihtori-eno kiihkeästi. "Olosuhteet muuttuvat ihan sietämättömiksi. Ajatteles viimeisiä nimityksiä. — Ei ole puhetta kestämisestä, vaan siitä, mateleeko onnenonkijain joukkoon vai —"
— "No niin", kuului äitin iloinen ääni. "Ei valtiollisia asioita joulunaattona. Nyt minä kutsutan väen pirtistä ja sitten sytytetään kuusi ja olemme taas kerran lapsia lapsien joukossa."