ERÄS TALVIAAMU.
— "Poika!"
Ei vastausta.
— "Poika, valvotko sinä?"
Tasainen korsaaminen uuninpuoleisessa nurkassa jatkui.
Ville viskasi peiton syrjään ja hyppäsi lyhyt yöpaita päällään lattialle.
Huh, miten oli kylmä ja niin pimeä! Jollei kapea vasemmanpuoleinen kuun laita, joka vielä näkyi, olisi kaikin voimin talon alapuolella olevia avaroita lumikenttiä valassut, niin olisi tuskin ikkunaa erottanut.
Ville siirrälsi uutimia ja katseli ulos. Kaukaa tummasta metsänrannasta näkyi kaksi valopilkkua. Lentolasta ne loistivat. Oikeanpuoleinen tuli tuikki navetasta. Neljän aikaan joka aamu se sieltä pilkotti. Aikaiseen siellä lypsettiin, sillä he laittoivat aamumaidon kaupunkiin. Toista tulta ei milloinkaan ennen kuutta sytytetty. Se pilkki taloudenhoitajan huoneesta.
— "Kello käy seitsemättä, poika. Meidät on uni pettänyt. Ja nyt on päälle päätteeksi lauvantai", päivitteli Ville.
Kylmä siellä oli suuressa korkeassa huoneessa, värisytti niin, että hampaat loukkua löivät, ja hänen kätensä tärisivät lamppua sytyttäessä.