Korsaaminen loppui kumeahkoon kurinaan samassa kuin lampun valo välähti uunin luona olevaan vuoteeseen. Ollin miltei näkymättömäin kulmakarvain varjostamat silmät olivat vielä ummessa. Hänen leveä vankka nökerönenänsä tökötti tanakasti pystyssä ja raollaan olevasta suusta paistoi kaksi tasaista lujaa hammasriviä. Reikäleipähampaiksi niitä isä sanoi. Pulleat posket olivat lämpimän punaiset ja kaksi pyyleää paljasta käsivartta oli sievästi ristissä peitolla.
— "Poika, Olli, nouse! Kello käy seitsemättä!" huudahti Ville uudelleen.
Pitkäveteinen kurina kuului vastaukseksi. Aika lailla ponnistellen Olli kohotti kätensä päänsä yli, käänsihe hitaasti, veti polvet koukkuun rinnan alle ja kaivoi päänsä pielukseen. Leveä vanttera niska kohosi näkyviin, ja sitä verhosi punertavat hiukset niin tiheään, että niiden oli ihan täytynet kutriksi kähertyä päähän sopiakseen. Aikaillen hän viimeinkin sängystä vääntäysi takaperin.
— "Onkohan siellä pakkanen?" hän kysyi haukotellen, istahtaen mukavasti ruvetakseen pukeutumaan.
— "Tuntenethan tuon", vastasi Ville, joka jo henkseliään kiinitteli.
"Katsoppas!" Suu selkiselällään hän puhalsi, että henki pilvenä höyrysi.
— "Jo vain. Pitääpä tässä sitten panna kiirettä", tuumaili Olli taaskin haukotellen ja tutkivasti tarkastellen paksua, harmaata villasukkaa, ennenkuin hän verkalleen sen puolittain käänsi nurin.
Tuuli ulkona ulvoa ulisi. Kuin vihoissaan viskautui silloin tällöin muuan pilviä piirtävän kuusen oksa seinää vasten, niiden kuusten, jotka vieri vieressä kasvoivat harjanteen äyräällä rakennuksen luona. Pakkastiainen, jolla oli pesä ilmatorvessa, joka kerran säikähtäen kavahti pystyyn ja puolinukuksissaan raaputti kynsillään rauhallisen asuntonsa seinää. Sisäikkunan puoleksi irtautuneen paperiliuskan raosta kuului tuulen joka puhalluksella pitkäveteinen surullinen valitus.
Tuuli pohjoisesta, ja pohjoistuulella oli tukalinta. Sehän oli sanomattakin selvä, varsinkin ken luki maantietoa niinkuin Ville ja Olli ja kellä Suomen kartta oli päässä. Pohjoisjäämerestä myrsky pauhaten tulla rymisti yli Lapin tunturien, pyyhkäsi pitkin Pohjanmaan aukeita ja pitkäin vesistöjen jäätyneitä selkiä. Totta totisesti oli se tuuli kylmä, kun se viimein vinkuen ja vonkuen tupruutteli lunta pitkin jäätyneen järven ja suurten, paljasten peltojen välistä Hämeen harjannetta.
Talon pihalle päästyään eivät vihurit enää poistua yrittäneetkään. Eivät ne tyytyneet vain pyyhältämään pitkin päärakennusta ja jyväaittaa ja toisia aittoja pyrkien petäjikköön, joka talon takana koko harjanteen peitti. Nurkkauksessa ne pyörähtivät ja puhalsivat portinpylväiden lomitse, etelästä entäen, nuuskivat joka nurkan, tunkeutuivat pistävänä ja purevana kaikkiin mahdollisiin aukkoihin. Eteisen lattian ne lumivaipalla verhosivat ja keräsivät kokonaisia kinoksia keittiönporstuaan, jonka ovea alituiseen auottiin. Joka kynnyksestä ja jokaisen ikkunan laudotuksesta ne huoneihin veivät jäätävän uhon.
Koko talo olikin, niinkuin isällä oli tapana sanoa, ikäkulu harakanpesä, paitsi tietysti talli, joka oli uuden uutukainen. Sellaista tallia ei ollutkaan monessa talossa koko pitäjässä. Sen olikin isä rakennuttanut heidän sinne muutettuaan. Mutta muuten oli kaikki miltei ihan rappiolla.