Muutamana iltana viime talvena, kun he kaikki illallisen syötyä istuivat ruokasalissa töitään tehden ja isä väliin luki ääneen jotain sanomalehdestä, sanoi isoäiti, joka oli heillä kylässä, päätään nyökäyttäen poikain huoneeseen päin olevaan nurkkaan:
— "Elsa, huivi on tuolla pöydän alla."
Kukaan ei ollut huomannut sitä valkeaa pöydän alta. Isoäiti näki huonosti, muuten hän ei olisi sitä huiviksi sanonut, sillä hieno, kuiva lumi oli sinne kinostunut.
Äiti oli viitannut Elsalle, ettei hän olisi huomaavinaankaan, mitä hän rikkapellillä kantoi. Eikä kukaan siitä halastua sanaa virkkanut.
Vasta sitten kun isoäiti oli sanonut hyvää yötä, oli isä mennyt nurkkaan tunnustelemaan, mistä lunta melkein näkymättöminä hiukkasina rikkonaisten seinäpaperien välitse huoneeseen pyrysi.
— "Täällä tulee suuret korjaukset ensi kesänä", hän tuumaili.
Mutta sen sijaan tehtiinkin uusi talli. Talli täytyi rakentaa.
Ja ainoaksi korjaukseksi jäi, että äiti pöytäveitsellä tukkesi raon tappuroilla ja liimasi nurkkaan seinäpaperipalasen. Se oli sitä puna-kukkaista, jollaista oli konttorissa eikä se ollenkaan sopinut ruokasalin tummansinisiin kullattujen koukerojen koristamiin seinäpapereihin. Mutta ei se näkynyt, kun nurkkapöydän liina vedettiin tarpeeksi alas.
— "Jollei muuta, niin onhan se aika siisti", sanoi äiti lopetettuaan.
"Ja onhan meillä, Jumalalle kiitos, halkoja."
— "Ja kaksi vahvaa halonvetäjää", lisäsi isä.