Kukapa sen niin varmaan tiesi.
3
KETUNPYYNTI.
— "Eikä kukaan välitä niitä pyytää", sanoi Malmi kyyristäen niskaansa voidakseen sytyttää piippunsa paksun sarkanuttunsa käänteen suojassa. Hän istui takaperin laudalla, joka oli asetettu poikkiteloin tyhjän mutareen laidoille, ja puheli pikemmin itsekseen kuin Villelle, joka ajoi.
Keli oli liukas. Tasaisena kuin lattia kierteli maantie korkeiden lumireen muodostamien vallien välitse, ja jalaksen jälet hohtivat kiiltävinä, pitkinä viiruina päivänpaisteessa.
Eira nosti päätään ja lyödä paukutti aivan turhanpäiten kavioitansa kovaan tiehen, niin että suuria kovia lumikimpaleita lenteli ilmaan tai viskautui mutarekeen. Muuan hiihna valjaissa kolkki kulun tahdissa, ja Toivosen mutareestä, joka tuli kintereillä, kuului koko ajan irtonaisen rautavitjapalasen helinää. Siten luuli riennettävän nopeammin kuin mentiinkään, ihan kiidettävän läpi synkän petäjikön. Siristellen siinä sai silmiään varoa.
Hauska oli ajaa hyrykyytiä, mutta ajaja siinä sai pitää tarkalla. Oli miltei mahdotonta puhella, vaikkei kenenkään kanssa ollut niin hupaista keskustella kuin Malmin. Olipa niin ja näin, ennättikö Ville vilkasta Toivosen Veikkoa, jota Olli ajoi. Toivonen itse istui mutareen laidalla ja lauloi.
— "Veikko juoksee aika hyvästi", huomautti Ville sivumennen, kun he vastamäessä hiljensivät kulkua.
— "Meneehän se", myönnytteli Malmi, "mutta ei se pidä Eiralle. Tästä ihan kilometripatsaan vierestä kulki muuan tien poikki tänä aamuna, kun ensimäistä kuormaa kotiin vietiin. Tuossa näet jälet."
— "Kuka kulki?" kysyi Ville.