— "Niinpä luulisi", arveli Malmi vastaukseksi. "Kaikessa tapauksessa ei katajassa ole ruudin hajua."
— "Sitähän minäkin mietin", toimesi Ville. Hän oli niin kiintynyt suureen salaperäiseen yritykseen, ettei hän mitään huomannut, ennenkuin Eira itsestään kääntyi valtamaantieltä kapealle metsätielle, joka koivikon ja aituuksien halki vei Vohliolampia ympäröiville avaroille soille.
Oikeastaan se ei ollutkaan tie, ainoastaan monien mutakuormain uurtama syvä musta uoma lumessa kuin oja. Ensimäisen ladon luona tulivat vastaan Lehtinen ja Plyhti kuormineen. Villen täytyi syvälle hankeen ajaa sivuuttaessa. Samassa myöskin Toivonen ja Olli käänsivät hevosensa hankeen ja pysähtyivät.
— "Poika!" huusi Ville Ollille. "Oletko nähnyt kaikki ketunjälet?
Ihmeellistä, ettei kukaan niitä pyydystä?"
— "Onhan niitä nyt ennenkin nähty semmoisia", vastasi Olli, joka oli pahalla tuulella, sillä Toivonen oli häneltä ottanut ohjakset postia sivuuttaessa ja samoin kuormain tieltä siirtyessä.
— "Kohta minä kerron sinulle enemmän", sanoi Ville, "mitä olen tuumiskellut."
— "Soo, Eira! Soo, Eira! Nyt sitä mennään!"
Lehtinen ja Plyhti olivat pysähtyneet ihan heidän eteensä. Eira näykki näykkimistään leikillään Kimoa, jota Plyhti ajoi.
— "Kas vain, tännehän tulee useampia miehiä", virkkoi Lehtinen. "Sepä hyvä."
— "Ei, me haemme kelkanjalaspuita", selitti Ville.