— "Ihan ensiksi syödään", ilmotti äiti. "Onneksi aitta pelastui, ja eilen lopetimme kesäleipomisen. On meillä siis ainakin leipää."
— "Olisihan voinut käydä pahemminkin", sanoi isä. Mutta ihan hänen täytyi voihkia koettaen omin neuvoinensa nousta seisomaan. "Enpä olisi uskonut, että jäyhällä Lentolan ukolla on sellainen sydän. Hän näet yöllä tarjoutui lainaamaan minulle hirsiä, minkä tarvitsen, ja kuivia, hyviä rakennuspuita, viime talvena hakattuja."
— "Ja hyvin ystävällisiä, kun lähettivät hakemaan lapsia", virkkoi äiti. "Mutta mistä ihmeestä minä käden käänteessä saan vaatteita heille!" Äiti ei jaksanut enää. "Kyllä on kovaa nähdä kaikki työnsä tulokset savuna ilmaan haihtuvan", hän huokasi, turhaan koettaen kyyneliään niellä.
— "Ei kaikkea. Ei kaikkea", lohdutti isä. "Meillä on —"
— "Meiltä on unohtunut jotain!" keskeytti Vihtori-eno hätäisesti ja oikein hypähti nähdessään keskelle pirtin lattiaa sirosti katetulla pöydällä maukkaat lahnanpäät.
— "Mitä?" kysyivät yhteen suuhun isä ja äiti säikäyksissään.
— "Me olemme unohtaneet rysät, ja kello on kohta seitsemän", vastasi
Vihtori-eno. "Nyt se vältti!"
— "Eikö sen pahempaa", rauhottui isä.
Ja äiti huokasi helpotuksesta.
Seuraavana päivänä, kun Ville ja Olli auttoivat miehiä tulipalopaikkaa raikotessa, he löysivät hiiltyneen ikkunalaudan alta kuolleen västäräkin. Ja ihan sen vieressä kiviaidassa, jossa he tiesivät pesän olleen, oli toinen savuun tukehtunut istuessaan hautomassa viittä sievää munaansa.