Ville ja Olli olivat miestä mielestänsä, kun heillä oli määrätty tehtävänsä, josta olivat vastuussa. Kaikki riippui vedestä: jollei Karoliina saanut tyhjiä ämpäriä, pysähtyi sammuttaminen siihen patuseen paikkaan. Toisinaan kuitenkin, kun liekit taas leimahtivat entistään korkeammalle ja säkeniä joka paikkaan satamalla satoi, oli mahdotonta pidättää kyyneliä. Jokohan pirttikin oli tulessa?
Mutta pirtti säilyi ja samoin kaikki ulkohuoneet. Likeltä sentään piti. Tuon tuostaankin leimahti milloin miltäkin katolta teräviä, kellahtavia tulenkieliä ihan kuin itsestään. Aina se kuitenkin ajoissa älyttiin ja tiheä vesisuihku siihen käännettiin. Kekseillä kiskottiin hirsiä irti palavasta rakennuksesta. Siitä kipunasade, joka Villeä ja Ollia säikäytti.
Jykevä koukku lyötiin hirteen, ja sitten vedettiin, muutamat köysistä, jotka oli kiinnitetty koukkujen lähelle renkaihin, ja toiset varresta. Joka kerran kun Vihtori-eno laski: yks, kaks — kolme! nyhtäsivät kaikki yhtaikaa. Liekkien leimutessa korkealle ja kekäleiden sinkoillessa laahattiin toinen hiiltynyt hirsi toisensa perästä syrjään ja sammutettiin. Mutta jos koukku ei sattunutkaan oikeaan paikkaan, sai sitä turhaan kiskomistaan kiskoa. Kuumuus kiihtyi. Kasvoja kihelmöi. Keksinvarsi ja köydet kuumuivat ja polttivat kuin kuuma rauta. Vihtori-eno oli kaikkialla, työnsi Malmin ja pitkän Lehtisen syrjään, tempasi koukun ja iski sen ihan paikalleen. "Voimakas hän on", ihmettelivät miehet, kun tulipalo kantautui puheeksi, "ja kuumuutta hän kesti kuin paras seppä."
Kartanosta oli viimein jälellä ainoastaan kolme tulisijaa, jotka törröttivät pystyssä kytevästä kekäleläjästä.
Pihamaata ei ollut tuntea. Nurmikko oli polettu. Mustissa vesilätäköissä virui vaaterepaleita, hiiltyneitä kenkiä ja makuuvaatteiden tähteitä. Keskellä äitin suurinta kukkaspenkkiä, johon ruusuja onneksi ei oltu vielä muutettu, oli rikkonainen keittiön tuoli, surullisesti kolmeen säilyneeseen jalkaansa nojaten.
Karvas palonhaju tunkeutui kaikkialle. Kottaraisen äänenkin se salpasi joka kerran, kun se pesäpönttönsä yläpuolella olevalla oksalla koetti virittää aamulauluaan. Kuului vain lyhyt, käheä kurahus. Kottaraisen täytyi vaieta. Niiden yö oli ollut kamala.
Kun vaara oli ohi, olivat kaikki vieraatkin hävinneet. Mutta vasta kun isä nimenomaan pyysi Malmia, lähti hän kotiinsa lepäämään. Samoin toisetkin miehet menivät. Plyhti oli kuitenkin niin touhuissaan kantamistaan kantaessaan ämpärillisen toisensa perästä, missä pieninkin liekki hiilistä vilahti, että isän täytyi niminiettyyn häntä huutaa.
— "Mikä hänen nimensä oli?" kysyi Vihtori-eno istuessaan isän vieressä, kun Plyhti kulki ohi palanut nuttu käsivarrella.
— "Plyhti", vastasi isä. "Luultavasti on se aikoinaan ollut Flyktig, vanha sotilaan nimi se niinkuin moni muukin näissä seuduin."
— "Polveltaan uutta, vanhaa mieleltänsä", laususkeli Vihtori-eno. "Siltä näyttikin, että on se suku ennenkin tulessa ollut", hän lisäsi. "Rattoisia ne olivat ne vanhat komisarjukset. Saattaapa lyödä vetoa, että vanha isoisä tai isoisän isä Flyktig oli yhtä tanakka ja tyyni kuin hänen jälkeläisensä. Mutta nyt ensiksi ettoneelle ja sitten tuumimaan tulevaisuutta."