Kun Vihtori-eno, joka oli syössyt huoneeseensa saamaan vähän vaatetta päälleen, palasi, aikoen rientää konttorin porstuan kautta, täytti koko eteisen konttorin suuri piironki, joka kahdella jalalla näytti hitaasti pihalle pyrkivän. Plyhti sen oli ottanut tanakoille hartioilleen, kun ei näkynyt apulaista kantamaan. Raskas se oli; hän kyyrötti melkein kaksinkerroin. Nähtävästi hän muisti isän hänelle palkkaa maksaessaan joka kerraan avanneen sen lahvin ja siitä syystä oli se ensiksi pelastettava.
Plyhti ei monta sanaa koko yönä sanonut, kantoi vain kantamistaan suurimmat ja raskaimmat, mitä käsiinsä sai. Vasta sitten kun ruokasalin suurta astiakaappia nostettiin ja se eteisen ovessa teki tenän, vaikka Malmi ja Lampinen, jotka eellimäistä päätä kantoivat, koettivat sitä pitää niin suorassa kuin suinkin kuului Plyhti entiseen tapaansa tuumivan: "pitäneepä tästä joutua". Eteisen seinäpaperi jo paloi. Suuri kappale palavaa katonreunustaa putosi suoraan Plyhdin niskaan hänen seisoessaan ja pitäessään koholla raskasta kaappia, joka ei edes saanut tärähtää, sillä se oli täynnä lasia ja posliinia.
Plyhdin nuttua kannatti katsella. Sarka selässä oli kuin hiiltynyttä kaarnaa. — "Kärysi minusta palolta", tuumaili Plyhti ujostellen, "mutta mitä siinä kiireessä muuten ennätti ajatella."
Ruokasalin kaappi oli viimeinen. Eipä sitten ollutkaan enää muuta pelastettavissa ruokasalissa, ei konttorissa, ei äitin ja isän huoneessa eikä salinkaan puolella. Kaikki oli palanut.
Tyttöin huoneesta oli Hanna kantanut Leenin peittoon käärittynä. Elsa oli tukahuttavasta savusta niin päästään pyörällä ja pökerryksissä, että alkoi peseytyä ja perästäpäin aivan kääntyi sairaaksi. Viime hetkessä heidät pelastettiin. Hiukan sen jälkeen tuli jo puhkasi keittiönvälisen seinän. Sieltä päin, keittiön katon täytteestä luultavasti palo oli saanutkin alkunsa.
Opettajakin pelastui viime hädässä. Hänen puvustaan ei ole puhumistakaan. Hän vain itki ja heittäytyi pihalla äitin kaulaan, juuri kun äitillä oli tuhat asiaa mielessä. Äänessä hän itki vielä silloinkin, kun hän Elsan ja Leenin kanssa istui vaunuissa, jotka Lentolan rouva oli lähettänyt lapsia hakemaan. Hänellä oli Vihtori-enon aamuviitta päällä ja jalassa isän saappaat.
Voi, voi! Se oli kauhea yö. Onnettomuuden lisäksi vielä isä melkein heti niukautti jalkansa niin pahasti, että hän töin tuskin jaksoi hilautua pirtin portaille.
— "Kuka tietää, miten olisi käynyt, jollet sinä olisi täällä ollut", sanoi isä jälkeenpäin Vihtori-enolle. Ja se on totta. Vihtori-eno oli yhtäkkiä kuin toinen ihminen, entistään suurempi ja varmempi ja päättävämpi. Hän huusi niin, että se kuului yli tulipalon räiskeen ja jylinän. Hän järjesti kaikki ja oli mukana joka paikassa sekä pelastamassa että suojelemassa pirttiä ja toisia rakennuksia.
Kun eivät riittäneet Antin ja Kasken vesitynnörit eikä Lentolan suuri sammio, joita lakkaamatta nelisessä kiidätettiin rantaan ja samaa kyytiä ääriään myöten täynnä takaisin, järjesti Vihtori-eno kaikki ne, jotka olivat tulleet tulipaloa katsomaan eivätkä osanneet muuta kuin päivitellä, kahteen pitkään jonoon kaivolle asti. Kaivonkannella seisoi Karoliina avopäin ja paljain käsivarsin ja vinttasi toisen raskaan vesiämpärin toisensa perästä hengähtämättäkään välillä ja täytti täyttämistään ämpäriä ja sankkoja. Piripintana ne nopeasti siirtyivät kädestä käteen. Siinä oli Malmin ja Plyhdin ja Toivosen vaimot ja pesu-Lotta tyttärineen, Lehtisen mummo ja koko joukko läheistön mökkien ja tupain naisia. Jonon keskessä oli vanha Taneli, joka jo oli valkohapsinen, ja hänen vieressään suutari Rantala. Kainalosauvansa hän puristi kainaloonsa ja oli yhtä ketterä kuin toisetkin. "Jo piti sattua onnettomuus niin kuvan ihmisille", hän päivittelemistään päivitteli. "Niin paljo heillä oli nahkojakin vinnillä, kun viimeksi olin täällä työssä!"
Toiseen riviin oli Vihtori-eno asettanut kaikki nuoret. Malmin Salmikin, joka tuskin jaksoi tyhjää ämpäriä maasta kohottaa, seisoi siinä housusillaan ja isänsä hattu korvia myöten päässä. Siellä olivat Ville ja Ollikin, jotka tosin olivat vetistelleet, mutta eivät mistään nimestä suostuneet lähtemään tyttöjen mukana Lentolaan. "Te saatte valvoa vedenkuletusta", oli Vihtori-eno sanonut, kun kaikki jo oli käynnissä. Pojat asettuivat vähän matkan päähän toisistaan, joten kummallakin oli omat ohjattavansa. Eikä Karoliinan tarvinnut milloinkaan tyhjiä ämpäriä odottaa.