— "Tässä on pari pussia, jotka taidamme antaa tytöille. Tytöt tavallisesti pitävät namusista", arveli Rainar.
— "No, siitäkös ne ihastuvat", virkkoi Ville. "Mutta minkä tähden sinä annat muille kaikki, mitä sinulla on! Se on liian paljon."
— "Oh, en minä juuri enää välitä makeisista", sanoi Rainar, "kenties hiukan suklaasta. Tahdotteko?" hän kysyi, antaen kummallekkin, sekä Villelle että Ollille, kokonaisen suklaakimpaleen.
He katsoivat toisiinsa. Oliko se oikein totta. Kokonaisen!
— "Nythän on melkein kuin jouluna", ihmetteli Ville. "Meidän pitää jakaa toisille."
— "Jos sinä annat äitille ja tytöille, niin minä annan Karoliinalle ja
Hannalle ja Miinalle", ehdotti Olli.
Ennenkuin tavarat oli purettu, oli tullut maatamenon aika, mutta mahdotonta oli sinä iltana ajatellakkaan unta. Ulkona oli vielä niin valoisa, että kompassineulan pyörähtelemisen selvästi erotti, ja Ville tahtoi niin pian kuin suinkin varman tiedon pohjoisesta ja etelästä. Ollinkin teki mieli nähdä, mitenkä pitkälle pistooli kantoi. Huoneessahan siitä ei saanut selkoa, ja muun hyvän lisäksi vielä seinäpaperit repeilivät. — Kaikki he menivät ulos.
Siellä äiti ja Elsa peittelivät kukkaspenkkiä sanomalehdillä ja olivat jo huivilla ja muilla suojuksilla verhonneet runkoruusujen latvat. Ruusut näyttivät olevan sokkosilla hämärissä.
Useimmat lintuset olivat vaienneet. Toiset sen sijaan laulaa helistivät puutarhassa niin, että kottaraisisä, joka jo uinui pesäpönttönsä yläpuolella, koetti viheltämällä hillitä sitä iloa. Mutta sitä uhemmin ne visertivät, täyttä kurkkua vain, niin että kottaraisäitikin jo pesästä pilkisti. Mahdotonta oli hänen saada poikasia nukkumaan; valoisa oli ja semmoinen hälinä! Hänkin viheltää hujautti kesäisen yön öitsijöille puutarhassa.
Yölepakko liiteli pihamaalla melkein näkymättömänä ja säikäytti
Rainaria hipasten hänen olkapäätään.