— "Jos olemme tottelemattomat, niin on kyllä", vastasi Olli. "Mutta pelätä! Pelätäänkö, Ville?"
— "No, eipä juuri", vastasi Ville.
— "Ei edes kettua. Emmehän?" toimes Olli.
Rainar puhalsi savun pillinä ilmaan ja näpsäytti kynnellään tuhkan paperossista. Se oli ihmeellisen hauskan näköistä. Olisippa Villen ja Ollinkin ollut mukava koetella. Hän osasi nielläkkin ja puhallella savun kiemuroina tai henkästä sen nenästä.
— "Saattaisihan tuota hiukan koettaa", arveli Ville.
Ja miten olikaan, savusi Villellä ja Ollilla kohta paperossi.
Rainar ei jaksanut olla nauramatta heidän kömpelyydelleen. Ville poltti sormensa ja tuhkaa karisi nutulle. Kun hän sitä puisteli, katkesi paperossi kahtia. Olli veti savua sitä vilakkaa, että enemmän kuin puolet paperossista oli pian palanut. Mutta silloin savu meni väärään kurkkuun ja hän alkoi rykiä. Hän oli tulipunainen ja ryki, että kyyneleet valuivat. Ville luuli hänen tikehtyvän ja lyödä jyskytti selkään, kun ei muutakaan osannut. Mutta eihän siitä apua lievinnyt.
Rainar vain nauraa hihitti. "Kaikki ovat ensi kerralla tottumattomia", hän sanoi. "Pian te opitte."
Mutta rykimisestä ei yrittänyt loppua tullakkaan. Isä palasi peltojen välistä tietä eikä ymmärtänyt, kuka siellä keskikesällä niin hellittämättä ryki, ja mitä tekemistä ihmisillä oli jyväaitan takana. Hän käveli kiireenvilkkaa sinne päin, mutta ääniä kuullessaan pysähtyi.
— "Helkkari sentään! Minä olen unohtanut kelloni vetämättä. Mikähän aika nyt lie?" hän kuuli Rainarin sanovan.