VI.
RUUNUN PUOLESTA. TEEN JUONNISSA.
Iltapäivällä muutin hotellista uuteen kortteripaikkaani ja tapasin ilokseni maisterin huoneessa vanhan tuttavan, joka äsken hevosella oli saapunut pääkaupunkiin samoissa asioissa kuin minä ja josta nyt tuli huonetoverini. Se oli Tammisaaren maalaiskunnan edustaja, Brunström, luotsi ja tilanomistaja, entinen merimiestoverini Erik Brunström, jota en ollut neljääntoista vuoteen nähnyt. Heti tunsimme toisemme. Merellä, jossa usein ei kuukausiin näe muita kuin tovereitaan, painuvat näiden kasvojenpiirteet syvemmälle mieleen kuin muissa oloissa. Yksinäisyys ja yhteinen taistelu ja kova työ se lie, joka merellä lyhyenkin matkan aikana tekee miehistä parempia ystäviä, kuin maissa pitkän elämän kuluessa.
Neljätoista vuotta ei ollut mennyt jättämättä jälkiä meihin kumpaseenkin. Kovaa oli meille molemmille monasti ollut elämän leikki ja merkillisiä matkoja olimme kulkeneet laajassa maailmassa aina siitä asti, kun Helsingin länsisatamassa kerran erottiin, jolloin minä laivasta lähdin, siihen saakka, kunnes nyt taas Helsingissä tavattiin. Taas kerran, kuten monasti ennen, piti meidän olla yhdessä myrskysäällä, purjeita reivaamassa, kun meri alla kuohui ja valkovaahtoisena riehui.
Maisteri oli lupautunut Brunströmin oppaaksi ja hän astui sisään kun me jo, yhä uudistellen sanoja «muistatko«, «muistatko«, purjehdimme Pohjanmerellä eräänä muistorikkaana helatorstaina. Brunström oli väleen pukeutunut kaupunkitamineihinsa ja me lähdimme yhdessä ulos. Illaksi oli minut kutsuttu erääseen tuttavaan perheeseen teetä juomaan ja kun vanhastaan tiesin, että tähän teehen kuului lukuisia ruokalajeja sisältävä illallinen ja parisenkymmentä vierasta, pidin velvollisuutenani ostaa uuden kaulaliinan. Siksi erosin Aleksanterinkadulla maisterista ja Brunströmistä, jotka menivät Palokunnantalolle. Kun sitten myymälässä valitsin itselleni liinaa, kuulin seuraavan keskustelun myyjättären ja erään venäläisen sotamiehen välillä:
«Olkaa hyvä, kirjoittakaa neljän markan lasku«, virkkoi ostaja.
«Mitä, neljän markan«, ihmetteli myöjätär «Tätä kangasta maksaa ainoastaan 60 penniä metri ja kolme metriä tekee markka kahdeksankymmentä…«
«Niin, vaan kirjoittakaa neljä markkaa, nähkääs, tämä on ruunua varten«, pyysi ostaja.
«Ei, en voi kirjoittaa muuta kuin sen summan, josta rahan saan«, vastasi neitonen yhä.
«Ettekö edes 3 ja 50…?«