Huomasin, että oikea sivustani, jota tuo naisserkku edusti, rupesi horjumaan, mutta tohtorinna teki vasemmalta sivustalta äkkihyökkäyksen.
«Ei, raakuutta ja julmuutta täytyy vastustaa, vaikka rääkkäyksen alaisena olisi ainoastaan issikkahevonen.«
«Silloin tulisi sinun, ystäväni, lyödä issikkaa«, virkkoi tohtori.
«Ei, ainoastaan sanoa hänelle, kieltää häntä…«
«Niin, siinä on juuri viitattuna kuljettava tie. Meidän tulee kieltää, vakuuttaa, käskeä, jos voimme, mutta välttää sotaa. Odota hetkinen.«
Tohtori kiirehti ulos ja palasi tuokion kuluttua tuoden kirjan tullessaan. Se oli Tolstoyn «Soldatenpflicht.«
Tunsin kirjan ja tiesin, että tätä jyreää tykistöä vastaan oli asemani kestämätön.
«Kuules, mitä Tolstoy lausuu«, virkkoi tohtori ja selaili kirjaa, mutta ennenkuin hän löysi hakemansa paikan, tuli hän keskeytetyksi.
Kirkas, sinertävä valo täytti äkkiä huoneen. Se tuntui tunkeutuvan esineiden lävitse joka soppeen, oviuutimien syvimpiin poimuihin, sen tiikerinpään korviin, jonka nahka oli mattona uunin edessä. Ei jäänyt varjon hiventä minnekään. Viereisessä, suuressa huoneessa oli ainoastaan yksi lamppu palanut, vaan tämäkin huone säteili nyt samassa, suurenmoisessa valaistuksessa. Huoneen vastapäisellä seinällä oli maisemataulu; se näytti minusta nyt tässä valaistuksessa ilmielävältä. Takaliston kaunis honkametsä näytti kuutamoisena yönä ikäänkuin vartioivan lahden laineiden hiljaista lepoa. Niin tenhoova oli tämä kuva, että todellakin hetkeksi sekotin toisiinsa Munsterhjelmin ja sen suuren mestarin, joka nyt huvikseen ja ihmisten kauhuksi tulistutti taivaan lakea.
Juhlallisessa kauhussa seisoimme tuon pienen huoneen kukilla koristetun ikkunan ääressä. Maa ja avaruus näytti kaikki sulavan tuohon samaan taikavaloon. Jokainen puu, jokainen pensas, jokainen hautapatsas tuossa vanhassa edessämme olevassa kirkkokalmistossa, jopa itse kirkkokin, näkyi selvemmin kuin kirkkaimmalla päivällä. Tuosta portinpielestä oli palanen muurisavea tipahtanut pois ja tässä tien partaalla oli joku kahlannut kinoksessa, arvatenkin joku pienokainen, joka oli koetellut, miltä tuntuu kävellä lumi saappaissa. Ja nuo leveät, hiekoitetut käytävät kirkkotarhan nurkasta nurkkaan muodostivat kuin tumman Andreaanristin valoisalla lumikentällä, jonka alla jo unhotettu sukupolvi lepää elämän ruhtinasta odotellen.