Sitä kesti kauan tuota valoa, tuntui kestävän minuutteja. Ja vasta kun se oli lakannut, kun kaikki taas tuolla ulkona oli pimeää, saattoi kysyä itseltään ja toisiltaan, mitä se oli ollut. Kuiva salamako? — Vaan entäpäs tuo paukaus? Käytiin taas äänettömiksi ja tuskin uskallettiin hengittää, yhtenä korvana seistiin vain — —. Se oli omituisesti pyörivää, vapisevaa, väräjävää, vähitellen heikkenevää ääntä. Ei se ollut ukkosen pauketta, se muistutti paremminkin karkean tykin jyryä meren aavalla selällä, tyynellä, kirkkaalla säällä.
Yhä enemmän sitä kummasteltiin. Tykinlaukausko? Mahdotonta. Oliko se siis sähkövalon heittoheijastus Viaporista? Vaan pauke? Meteoori, joka oli pudonnut ja räjähtänyt, se oli ainoa mahdollinen selitys, ja, kuten sittemmin kuulimme, myöskin oikea selitys. Muuta se ei ollut; ainoastaan pisara häviöön tuomitusta maailmasta, kentiespä maailmasta, joka jo oli vapautettu petoksesta ja väkivallasta ja vääryydestä, maailmasta, joka vielä häviönsä hetkellä oli säteilevä ja ihana ja ihmeteltävä.
Mutta oppimattomista ja ehkäpä jostakin oppineestakin oli tämä varoitusmerkki. Eikä ainoastaan siinä synkässä, matalassa kokoushuoneessa Metsästäjäkadun varrella, jossa adventistit pitivät rukoushetkeä, ja jossa juuri oli puhuttu Antikristuksen viimeisistä ajoista maan päällä, laittomuuden ajasta, huudahdettu: Halleluja! Kristus tulee kunniassaan ja kirkkaudessaan! Halleluja!
Mutta moni ei tietysti uskonut sitä varoitusmerkiksi eikä Antikristuksen rangaistukseksi, ja ennenkuin he luotettavalta taholta olivat saaneet selvityksen tuohon äkilliseen valoon ja pamahdukseen, kuvittelivat he mitä merkillisimpiä seikkoja. Viaporissa oli tapahtunut räjähdys, niin pääteltiin toisissa piireissä kaupungissa ja Viaporissa luultiin, että kaupungissa oli tapahtunut räjähdys. Ja pila, joka tietysti aina on mukana, kertoo, että jo samana iltana pantiin alulle senaattiin lähetettävä kirjoitus, jossa senaattia «niiden turmiollisten seurausten välttämiseksi, jotka voivat johtua yhä edelleen putoavista meteooreista j.n.e.« käskettiin pitämään huolta, ettei mainittu uhkaava luonnonilmiö uudistu. Mutta se jäi alkuunsa, se kirjoitus, kertoo pila.
Omituisen tukala tunne oli kumminkin vallannut pienen seuramme. Keskeytettyä keskusteluamme ei enää jatkettu. Tolstoin «Soldatenpflicht«, jonka kannessa oli punanen lippu «In Oesterreich verhoten«, jäi pöydälle lepäämään ja huomispäivää koskevat ajatukset taas yksinomaa mielissämme liikkuivat, ennenkuin hetken kuluttua erosimme.
Brunström oli vielä jalkeilla kun tulin kotiin. Hän oli käynyt ulkona kuulustelemassa ilmiön syytä ja piti sitä huonona enteenä. Keskustelimme kauan odotettavissa olevista tapahtumista, kunnes lopuksi taas muinaisiin muistoihimme jouduimme. Oli myrsky. Brunström oli peräsimessä. Ruoteli heilui. Äkkiä, kovassa aallokossa, pyörähti peräsinpyörä väkisin ympäri ja tempasi peränpitäjän mukaansa. Samassa kuului rykäys seinän takaa. «Se on palvelustyttö, joka rykii kyökissä«, sanoin minä. «Hän tietää kaikki«, lisäsin, luullen meidän yhä valtiollista puhuvan. Ja Brunström kertoi. Heilahduksen ilmassa tehtyään jysähti hän jyryllä kajautan kanteen, niin että kapteeni kiukuissaan juoksi ulos ja huusi: «Sinä hemmetin ruuansulatuskone, pyritkö katon kautta kajuuttaan!«
Mutta meistä oli sääli valvottaa palvelustyttöä pitempään, joten jätimme kapteenin itsekseen kiroilemaan ja menimme maata.
IX.
KUKKAISMIELENOSOTUKSET MAALISK. 13 P:NÄ. PÄIVÄLLISILLÄ UUSMAALAISTEN YLIOPPILASTEN LUONA.
«Jalot olivat tekosi,
Horjumattomat valasi,
Siks’ lempi Sua Suomesi.«