Nauhakirjoitus Kymin tehtaan
työmiesten seppeleessä.
Nyt se siis oli tullut, tuo monen huolella odottama maaliskuun 13 päivä. Jalon ruhtinaan muistopatsaan jalustana ei ollut tänään lumipeitteinen kivitys, vaan kukkaiskumpu, satojen seppeleiden luoma, joiden välillä tuhannet kukkaset puhuivat hiljaista kieltään rakkaudesta, kiitollisuudesta ja toivosta.
Jos muukalainen ihmetellen pysähtyi tämän kukkaispuvun edustalle, joka talven hangesta kohosi, eikä voinut sen kieltä ymmärtää, saattoi hän nauhoista, jotka olivat seppeleisiin kiinnitetyt, löytää selityksen:
Jalot olivat tekosi,
Horjumattomat valasi,
Siks’ lempi Sua Suomesi.
Kuultiin, että lautakunnat olivat päättäneet peruuttaa aikomansa kunniatervehdysretken patsaalle. Siitä huolimatta oli puolilta päivin saakka, jolloin myymälät omistajain hiljaisten sopimusten johdosta suljettiin, tuhatlukuisia ihmisjoukkoja alinomaa seisonut patsaan ympärillä, kaikilta tahoilta tarkastaakseen kukkaiskoristetta. Toisia tuhansia seisoi hajallaan ympäri torin odotellen laulajain pitkää jonoa. Ja vielä toiset katselivat Nikolainkirkon korkeilta portailta tuota suurenmoista näköä: patsasta, vihantain lehvien ja ruusujen peitossa, ja suurta, surupukuisten ihmisten täyttämää toria.
Torninkello löi kolme ja silloin muistin uusmaalaisten päivälliskutsut. Väkisin irtausin tuosta kauniista taulusta ja lähdin, vaan Uniooninkadun kulmassa täytyi minun vielä kerran pysähtyä luodakseni viimeisen silmäyksen tuohon ihmismeren tyyneeseen lakeuteen, joka oli niin toisenlainen, kuin ne kuohuvat, hyökyvät ihmismeret, joita muissa maissa olen nähnyt. Niin hiljaistakin oli kaikki. Oliko se ainoastaan mielikuvituksessani niin erilaista, kuin kaikki, minkä ennen olin nähnyt, siksi, että siinä näin omaa kansaani, tyyntä, hiljaista, suomalaista kansaani?
Vaan kuule! Mitä on tuo?
Yli tuon syvän hiljaisuuden kajahti kirkkain äänin tuo tunnettu sävel:
«Linnamme luja Jumala…«
Ja mahtava kuoro vastasi vastapäiseltä taholta: