«Varustus vahva, luja.«
Ja nyt yhtyi siihen koko ihmisjoukko. Nyt kuohui ja hyökyi tämäkin meri. Värssy värssyltä laulettiin läpi koko tuo juhlallinen, muistorikas virsi. Lyhyt, äänetön väliaika ja sitten kajahti «Maamme« vaikuttavammin kuin kenties koskaan.
«Tämä on mielenosotus, ainoa laatuaan koko kansamme, niin, koko ihmiskunnan historiassa«, virkkoi vanha ystäväni eläintieteen lehtori, jonka vieressä ilokseni huomasin seisovani. «Ja mielenosoitus, kansallemme täysin arvokas«, lisäsi hän.
«Koko maailma on näkevä, että olemme rauhaarakastava kansa. Missä koko maan päällä hajaantuisi kansanjoukko sillä tavoin kuin nyt tämä tästä?«
Päivälliset olivat alkaneet, kun saavuin uusmaalaisten osakuntataloon. Edeskäypäjoukon halki, jotka paistivateja kantaen hyökkäsivät ulos tarjoiluhuoneesta, tunkeusin erään marsalkan ohjaamana paikoilleni. Toinen pöytätoverini oli mulle tuttava, Tenalan valtuutettu, maanviljelijä Kniper, toisella puolella istui eräs «isännistä«, eräs neitonen, nuori filosofian maisteri, — varmaankin rakastettavin maisteri minkä koskaan olen tavannut. Toisella puolella pöytää istui myös eräs valtuutettu miesylioppilaan ja naismaisterin välissä, mutta Brunströmin paikka siellä vielä oli tyhjä; hänen pöytätovereitaan olivat maisteri asuntopaikastamme ja hänen sisarensa naisylioppilas, joka oli ujon mutta sitä somemman näköinen. Tunsin saman pöydän ääressä vielä tuttavani Pakalénin ja Mickelsin ja näinpä siellä täällä useita muitakin tuttuja kasvoja. Mutta useimmat, niinhyvin vieraat kuin isännät, näin kumminkin nyt ensi kerran.
Olin kertonut vierustovereilleni senaatintorilla tapahtuneesta mielenosotuksesta, jota he eivät olleet nähneet, ja kyselin samalla, mitä eräs latinalainen runo oli sisältänyt, joka oli ollut muutaman seppeleen nauhoissa, jotka olivat leikatut pois. Vierustoverini, neiti Ö., oli lukenut runon, vaan kun hän ei ollut latinalainen, kääntyi hän toverinsa, neiti E:n puoleen, joka tutki lääketiedettä, ja hän kirjoitti lauseen muistikirjaani. Siinä oli:
«Non ego perfidum dixi sacramentum.«
Horatius.
«En ole vannonut väärää valaa«, niin käänsi sen tuo sorea medisiinari.
«Sitähän ei kukaan ole valheeksi väittänyt, olisipa kernaasti voitu antaa seppeleen kuihtua nauhoineen. Vaan kenties on järjestysvalta väärin ymmärtänyt latinan.«
«Mutta väitetään, että joku salapukuinen santarmi olisi laskenut tuon seppeleen.«