Pari järjestävän komitean jäsentä oli saapunut kokoukseen ja he ilmoittivat, että useiden huomisessa kokouksessa esilletulevain asiain ratkaisemista varten oli tarpeellista asettaa valmistava valiokunta, johon valittaisiin kaksi miestä joka läänistä. Nuo henkilöt olivat nyt valittavat. Pian huomasimme tämän toimenpiteen kylläkin tarpeelliseksi, sillä nämäkin kaksi Uudenmaan edustajaa saatiin valituiksi vasta tunnin kestäneen neuvottelun jälestä, jossa käsiteltiin kaikenmoisia seikkoja, joita saattoi katsoa kuuluvan tähän vaaliin. Ja se henkilö, joka käsittelyjä johti, päästi varmaankin helpotuksen huokauksen, kun k:lo 11 aikaan oli saanut asian niin pitkälle, että itse vaaliin voitiin käydä.
Jokainen kävi pöydältä noutamassa äänilipun ja muutamat ottivat kolmekin lippua, kirjoittaakseen nimen kuhunkin lippuun, mikä tietysti oli tarpeetonta tuhlaamista.
Niin usein oli keskustelun kuluessa toistensa nimiä mainittu, että jo tutuilta tunnuttiin. Vieressäni vasemmalla istui vanhin Uudenmaan edustaja, tilallinen Saxelin Tuusulasta, kotikutoisissa, tummissa vaatteissa, housunlahkeet saapasvarsiin pistettyinä, harmaja villahuivi kaulassa. Hän oli lyhyt ja luiseva, mutta käytös oli varma ja silmät olivat terävät, tehden nuo pienet, sileiksiajetut kasvot vaikuttavan näköisiksi. Yhtä kunnianarvoisen näköinen oli toinen vierustoverini kunnallisneuvos Roselius Pernajasta, pitkä ja paksu, hyväntahtoinen ja avulias, ollen lähetystön pylväitä ja sen huomatuimpia jäseniä.
Kenties häntä etevämpi sekä viimemainitussa suhteessa että pituutensa puolesta oli herastuomari Backas Lappfjärdistä, joka tuli kuuluisaksi sen väkevän kädenpuristuksen kautta, jolla hän tervehti Pietarin kaupunginpäällikköä, kenraali Clayhills’ia, ja joka todellakin oli, samoin kuin lähetystön toinen jättiläinen, talollinen Riska Kauhajoelta, päätään pitempi muuta kansaa.
Tämän rinnalla näytti itse raatimies Lindfors Loviisasta, joka painoi runsaasti 150 kiloa, poikaselta, ja tuo roteva maisteri von Wright Hangosta, kenties paras puhujamme, tuntui aivan hennolta ja hoikkaselta, esiintyessään siellä pitkässä mustassa takissa, vaaleissa housuissa ja kultareunaisissa kakkuloissa.
Meitä vastapäätä ensimmäisellä tuolirivillä istui nimituomari Aejmelaeus Vihdistä, tyyneenä ja rehevänä, keskustellen Mäntsälän edustajan, tilanomistaja Pentzinin kanssa, jonka kasvot intoa hehkuivat.
Lähinnä puhujalavaa istui maisteri Modén Porvoosta. Hän punoi verkalleen ristittyjen käsiensä peukaloita ja nojasi kaljun päänsä ja sileiksiajetut kasvonsa taaksepäin, tirkistellen puoleksi ummistetuilla silmillä kattokruunun kaasuliekkejä. Hän siinä ikäänkuin odotti vastausta joltakin huonosti läksynsä lukeneelta koulupojalta. Mutta itse ei hän nyt osannut vastata hänkään tulevaisuuden suuriin kysymyksiin.
Hänen takanaan seisoi käsivarret rinnoilla Haminan valtuutettu, kaupunginlääkäri Hornborg, joka sen johdosta, että Uudenmaan läänin ja maakunnan rajoista oli sekaannuttu, tänä iltana oli uusmaalaisten joukossa. Oli syntynyt eräänlainen varovaisuudenpuolue pääkaupungissa ja se koetti nyt maaseudun edustajiinkin vaikuttaa. Heidän ehdotustaan vastaan, että ainoastaan pieni lähetystö, huomioonottaen kaikenmoisia varokeinoja, lähtisi Pietariin, kehotteli tri Hornborg useissa kaunopuheisissa puheenvuoroissa lähetystöä kokonaisuudessaan heti matkustamaan Pietariin: Täten ainoastaan voitaisiin, sanoi hän, lähetystö käsittää sellaisen mielipiteen ilmaisuksi, joka vastustamattomalla voimalla oli levinnyt yli koko maan ja joka pyrki Talvipalatsin kynnykselle saakka.
Samalla puolella, vähän lähempänä keskustaa, näin Siuntion edustajan, tilanomistaja Le Bellin, jolla oli lyhyt, harmahtava tukka, lyhyt vartalo ja taipumusta lihomiseen. Aatelisnimestään huolimatta on maanviljelijä Le Bell hyvin huono esimerkki niitä satuja varten, jotka kertovat, että «ruotsalaiset paroonit« sortavat suomalaista kansaa. Hän oli hiljainen, vaatimaton mies, ja hieno mies, joita ominaisuuksia ei tavallisesti ole kansansortajilla. Hänen vieressään istui uusmaalaisten nuorin valtuutettu, maanviljelijä Lindfors Liljendalista, jonka nuortean miehen viereen kohtalo oli asettanut vakavan ystäväni, vanhan herra Pakalénin, joka hyvin perinpohjaisesti tuntui selittävän eräälle leveähartioiselle miehelle, Nummen pitäjän valtuutetulle, lukkari Landenille, jotakin, nähtävästi ylimääräisiä valtiopäiviä koskevaa.
Eräs pitkä, keski-ikäinen mies, joka äsken, puheenvuoroa pyytäessään, sanoi nimensä olevan Hinderson Inkoosta, kuunteli heidän puhettaan. Hänen vaatimaton, harmaja pukunsa osotti maanviljelijää ja ainoastaan eräät liikkeet ja puheenparret ilmaisivat, että hän samalla oli merimies. Hän kuvasi hyvin rannikkoväestöä, joka yhtaikaa osaa hoitaa sarkaansa ja levottoman meren laineita.