Jokaisessa kokouksessa lausuttiin suotavaksi, että käsittelyjämme ei olisi julkisuuteen päästettävä. Lähin syy oli se, että siten pian liioiteltuja huhuja suurista salaisista kokouksista olisi päässyt liikkeeseen ja mahdollisesti vaikuttanut, että koko lähetystön toimi olisi joutunut karille.
Nyt, kun näistä päivistä ainoastaan muisto on jälellä ja kun korkein virastomme nimenomaan on selittänyt, että lähetystö ei suinkaan mitenkään ollut vastoin maan lakeja, ei tietysti enää mikään salassapito ole tarpeeseen. Kun en kumminkaan ole tässä kokouksen käsittelyistä tarkemmin kertonut, niin riippuu se siitä, etten luule lukijalle olevan huvia itse lausunnoista. Ja sille, joka syvemmin tahtoo tutustua näihin historiallisiin tapauksiin, antaa se virallinen kertomus, jota lähetystön pöytäkirjain nojalla laaditaan, varmaankin parempia tietoja kuin tällaiset yksityisen tuokiokuvat.
Jo klo 5 kokoontui lähetystö uudelleen kuulemaan valmistusvaliokunnan ehdotusta.
Se oli, niinkuin kaikki nämä kokoukset, unohtumaton hetki. Mikä innostus ja tarmo, ja samalla, mikä tyyni arvokkuus olikaan tässä kokouksessa! Lujaa luottamusta huokuivat nuo vakavat sanat, jotka ikäänkuin suoraan kansan sydämmestä läksivät.
Milloin puhui professori Engström, Helsingin edustaja, joka muodoltaan eheässä lausunnossa ankarasti vastusti ehdotusta, että ennen lähtöä olisi käytävä kenraalikuvernöörin puheilla. Voimakkaasti ja innostavasti hän puhui, joten kaikki nousivat pystöön ja etäisimmät kiipesivät tuoleilleen, sillä kaikki tahtoivat nähdä puhujan voimakkaan, miellyttävän esiintymisen.
Milloin taas puhui puhujalavalta, johon valiokunnan jäsenet olivat asettuneet, nuori varatuomari Streng Käkisalmesta nuorekkaalla innolla ja kokeneen asianajajan varmuudella. Taikka kuunneltiin innolla tummapukuisen, lyhytkasvuisen, noin 50 vuoden ikäisen miehen — sanottiin, että se oli konsuli Wolff Viipurista — hehkuvaa isänmaanrakkautta, joka ilmeni hänen pontevista sanoistaan oikeuden vallasta.
Milloin taas esiintyi roteva pohjolainen talonpoika, tuota vapauttaan rakastavaa rotua, selittäen, että nyt kun lähetystö oli koolla, niin ei siinä ollut muuta kuin ajaa edelleen. Suomen kansa saa kyllä puhutella hallitsijaansa kumartelematta muita, arveli hän. Joku toinen kansan mies arveli, että ennen kaikkea oli lakia noudatettava, ja jos todella joku asetus määrää, että kotimaiselle hallitusmiehelle on tieto annettava kaikista asioista, joita aijottiin esittää keisarille, niin saattoihan sen ilmoittaa, luvan pyyntö se on toista.
Valiokunta oli kannattanut ilmoittamista ja siitä nyt pian yksinomaa keskusteltiin. Joka taholta puhuttiin puolesta ja vastaan. Väliin puhui lakimies, väliin kirkon mies, joka lyhyvin, harkituin sanoin lausui mielipiteensä. Väliin taas täytyi ihmetellä sitä juoksevaa sanatulvaa, joka kuului toiselta puolen salia, ja noustiinpa oikein seisomaan, jotta nähtäisiin puhuja, jonka syvä, sointuva ääni noin aivan rasittumatta näytti täyttävän tuon suuren salin, kunnes ääni värähdellen kajahti takasin tyheiltä lehtereiltä, kuin tuhansien näkymättömäin kuulijain todistamana. Hämmästyksekseen näki silloin puhujana seisovan siinä yksinkertaisen, harmajaan sarkatakkiin puetun talonpojan ja ehdottomasti tuli kysyneeksi: kuka on opettanut hänet, luonnonlapsen, noin puhumaan? Metsäkö vaiko koski vaiko rantalaineikon hyrsky on hänen sieluunsa laulanut nuo säveleet ja tuon pyhän tunteen, tuon lämpösen isänmaanrakkauden, joka nyt murtaa tokeet ja tekee tuosta vaatimattomasta auranmiehestä kaunopuhujan?
Niin jatkettiin väittelyä kauan. Vaikka eri mielipiteitä tuli esille loisti kaikkialta sama henki ja sama isänmaanrakkaus ynnä kaunis yhtenäisyydentunne. Aina väliin keskeytti puheenjohtaja keskustelun, lyhyvin lausein huomauttaen, että jostakin asiasta «siis« oltiin yhtä mieltä. Mutta sillävälin kuin hän puhui, tulvahti usein puolentusinaa «herra puheenjohtajaa« häntä vastaan kokouksen puolelta ja ne selvästi osottivat, ettei vielä oltu ehditty asian päähän, ja niin alkoi keskustelu taas.
Vihdoin näkyi puheenjohtajan kärsivällisyys loppuvan. Hän nousi ja tehden kokoonvedon kokouksen käsittelyistä laati hän sellaisen päätöksen, että kenraalikuvernöörille seuraavana aamuna erityisen valiokunnan kautta annettaisiin tieto matkasta Pietariin.