Pari tuntia oli niin nopeasti kulunut ja syvä hämärä peitti jo salin, josta nuo leveät lehterit sulkivat valon. Ainoastaan yksi yksinäinen laskevan auringon säde tunkeutui esiin pilarin ja ikkunanpielen lomitse. Se hiipi hiljaa ja sulavana puhujalavan poikki, heijasti jonkun pystyssä seisovan herran lumivalkoisesta rinnustasta, kohtasi laskeutuessaan sihteerin kumaraa päätä ja pani hänen tuuhean tukkansa loistamaan punaselta kullalta, ja lupasi vihdoin puheenjohtajan vasemman käden valkoista kalvostinta, joka juuri oli laskeutumassa päättävällä liikkeellä pöytää kohden. Vielä leimahti se erään lavalla seisovan nuoren herran kultapuitteista kakkulaa vastaan ja kirkasti muutamaan harmajaan takkiin kiinnitettyä kunniarahaa ja sen leveää kannatinnauhaa, joten se loisti purppuralta ja kiinnitti satojen katseet tuohon pieneen mieheen.
Pian valaisivat muutamat sähkölamput lavaa, koko sali oli muuten iltakauden puolipimeä, vaan se näytti yhä vain kiihoittavan keskusteluja muutamista muista asioista, jotka nyt otettiin puheeksi. Harvat enää paikoillaan istuivat. Puhujalavaa ympäröitsi tiheä ihmisjoukko joka taholta ja ensimmäisillä riveilläkin oli jo ruvettu tuoleille nousemaan. Lavakaan ei enää näkynyt jäävän noiden kuudentoista valiomiehen yksinomaiseksi tyyssijaksi; ensiksi yksitellen, sitten joukottain sinne noustiin. Vaan hiljaisesti ja sävyisästi kaikki tapahtui, ei kuulunut kiivasta sanaa eikä huomannut viattominta kyynärpäänsysäystä. Into vain oli pinnistynyt ja halu saada olla mukana oli kasvanut ja se se rohkasi ujot suomalaiset heidän itsensä siitä tietämättä.
Kaikki adressinallekirjoitukset olivat nidotut tummanpunaisiin nahkakansiin ja puheenjohtaja ehdotti, että nuo 26 nidosta ensimmäisellä junalla lähetettäisiin Pietariin, jotta olisivat turvassa, kävi miten kävi. Kun vielä muutamat puhujat olivat siitä lausuneet ajatuksensa, päätettiin että kymmenkunta valtuutettua yöjunalla matkustaisi adressin mukana, samalla huoltapitämään lähetystön vastaanottamisesta tuohon vieraaseen kaupunkiin.
Kello oli lähes yhdeksän, ennenkuin kokous päättyi ja vielä kauan jatkettiin väittelyä pikkupöytäin ääressä ravintolahuoneessa, jossa nautittiin teetä ja voileipiä ja vanhat herrat tekivät iltatotinsa ja siinä levähdellen kokosivat ajatuksiaan. Joku rahvaanmies tarjosi uudelle tuttavalle olutlasin, joka verkalleen, pienin siemauksin, nautittiin juhlallisessa äänettömyydessä; toiset joivat kahvia leivän kanssa. Ei kukaan pannut pahakseen, että eräs edustaja veti saappaat jalastaan ja esiintyi sukkasillaan. Ne olivat ihka uudet, pitkävartiset saappaat, joista kenen tahansa olisi kannattanut ylpeillä, ja jokainen tietää, miten uudet kengät voivat kiusata jalkaa, varsinkin jos saappaat ovat uusmuotiset, teräväkärkiset kirkkosaappaat.
Oli hyvin myöhä, ennenkuin taas tänä yönä tulin kotiin ja hiljaa hiivin vuoteelleni, ett’en herättäisi Brunströmiä. Hän palkitsi minua herättämällä minut aikusin ylös seuraavana aamuna. Hän oli tapansa mukaan noussut hyvin aikaseen ja oli juuri saanut valmiiksi kotiin lähetettävän kirjeen.
«Näin unta Valkosista hevosista«, kertoi Brunström. «Merellä ne merkitsevät myrskyä eikä ne ole hyväksi maallakaan. Parasta kirjoittaa niinkauan kuin saa. Kohta tästä kai matkalle lähdetään ja kuka sen tietää, milloin sitten voi kirjoittaa.«
Hyvissä ajoin olimme taas Palokunnantalolla, jossa kokouksen piti alkaa klo 9.
XIII. PARI LÄHETYSTÖN JOHTAJAA.
En ensi hetkestä ollut voinut yhtyä tuohon ehdotettuun paraatimarssiin Eteläesplanaatinkadulle. Ja monesta lausunnosta, joita kuulin eteisessä, ravintolassa ja kokoussalissa olin saanut sen käsityksen, että yleinen mielipide oli sama. Valiokunta keskusteli parastaikaa yläkerrassa ja runsas puolituntinen määräajasta meni, ennenkuin sen jäsenet, salkkukainaloinen sihteeri etupäässä, astuivat alas ja ikäänkuin tuntien edesvastuunsa painon varovasti asettuivat hoikkajalkaisille tuoleille lavalle. Heti senjälkeen astui sisään puheenjohtajakin, joka tänään, arvatenkin tuon aijotun tervehdysretken takia, oli frakissa.
Häntä seurasi keski-ikäinen, lyhyenläntä, mustaan, pitkään takkiin puettu herrasmies. Hän astui pitkin askelin, joka askeleelta hiukan, mutta hyvin kuvaavasti, kumartaen; pää oli kuin jäykistynyt etukumaraiseen asentoon, — vaikkei olisi kirjoja nähnytkään, joita hän kädessään puristi, olisi koko käytöksestä kumminkin kohta tuntenut pappismiehen. Se oli pastori Johannes Bäck, Tyrvään edustaja ja samoin koko maan papiston kunnioitettava edustaja, ja hänestä tuli tästä hetkestä lähtien yksi lähetystön etevimpiä miehiä.