Selittäkää tänne saapuneelle lähetystölle Helmikuun 3:na päivänä annetun Julistuskirjan merkitys ja palatkoon se sitten rauhassa koteihinsa.
«Oli alkujaan aikomus«, niin jatkoi ystäväni, «huomenna jumalanpalveluksen jälkeen Suomalaisessa kirkossa lukea tämä vastaus lähetystölle, jonka jälkeen päätös oli tehtävä kotimatkasta. Mutta siihen ei ole saatu lupaa. Korkeintaan saisi vastauksen sisällön muutamin sanoin ilmoittaa.«
Näin ollen oli valiokunta arvellut parhaaksi, että heti palattaisiin kotiin. Ja ylimääräinen juna koko lähetystöä varten oli jo tilattu.
«Asemalla tavataan«, virkahti sanantuoja sitten ja kiirehti jo pois yhä useammille ilmoittaakseen tuon masentavan uutisen.
Ääneti jatkettiin nyt illallisen syömistä ja sen päätyttyä lausuin surumieliset hyvästit vieraanvaraiselle isäntäväelleni sekä ajoin Suomen rautatieasemalle. Kello ei ollut vielä kuin 10, mutta odotussalit olivat jo ahdinkoon asti täynnä valtuutettuja. Suuri joukko Pietarin suomalaisia, jotka halusivat olla läsnä vierasten lähtiessä, oli myös jo saapunut. Tapasin täällä useita valiokuntatovereita, joita en ollut nähnyt sittenkuin Helsingin kokouksessa. Sanattomasti puristettiin siinä toistensa käsiä ja kysymys, joka paloi kaikkien silmissä: «miksi piti näin käydä?«, se jäi vastaamatta.
Siitä pitäin kuin olin saanut tiedon odottamattomasta paluumatkastani, olin ollut mielenjännityksessä saadakseni lähempiä tietoja siitä, mitä valtiosihteerin talossa oli tapahtunut. Uteliaisuuteni sainkin nyt moneen kertaan tyydytetyksi. Joku pisti tungoksessa kätensä kainalooni ja samassa tunsin pietarilaisen ystäväni, joka virkkoi:
«Tule tänne pikkuhuoneeseen, pastori Kajanus on siellä luvannut kertoa, mitä valtiosihteerin luona tapahtui, hän oli siellä mukana.«
Perimmäisen ravintolahuoneen rauhallisessa nurkassa istuimme pian muutamain tuttavain seurassa teelasien ympärillä, kuunnellen pastorin vilkasta kuvausta. Uudelleen ja uudelleen olen sen sittemmin kuullut kerrottavan, mutta ei kukaan ole sitä niin elävästi voinut esittää, kuin hän. Siinä melkein näkikin kaikki, mitä tapahtui.
Suuressa, korkeassa salissa seisoi kookas ministerivaltiosihteeri odottavain edustajain edessä ja luki nuo kylmät sanat, joissa oli ainoastaan senverran lohdutusta, että keisari ei ollut vihassa meille. Verrattuna siihen, mitä olimme matkastamme toivoneet, oli tämä lohdutus vähäinen.
Siinä näki kenraalin kasvojenpiirteet ja aseman ja käytöksen: komea asento sillä muuten olikin. Ja sitten, sen kuolonhiljaisuuden jälkeen, joka nyt vieläkin rintaamme ahdisti, kuuluivat Wolffin sanat: