«Tämä on siis kaikki se lohdutus, mikä meillä on vietävänä tuolla kotona syvässä huolessa odottaville kansalaisillemme.«
Kuin syvä huokaus, josta ilmenee suru ja tuska, kuuluivat nämä sanat, ja niitä seurasi se säkenöivä puhe, jota sittemmin koko maamme ja koko Eurooppa sekä puoli, muuta maailmaa ihaillen on kuunnellut.
Me unhotimme, että se ei ollutkaan konsuli Wolff, vaan pastori Kajanus, joka puhui. Äänenpainosta ja kuvaavista päänliikkeistä olin näet aivan tuntevinani konsuli Wolffin, jonka olin kuullut puhuvan Palokunnantalolla. Ja sanat! Niitä miltei nielimme ja väliin vain vaihdoimme katseita, jotka nekin virkkoivat: Kuule, kuule!
Niin mieheviä olivat sanat tuossa tervehdyksessä hallitsijalle.
«Pyydämme teitä ilmoittamaan Hänen Majesteetilleen, että Suomessa on
yli kahden miljoonan ihmisen, jotka tietävät tehdä velvollisuutensa.
Elkääkä salatko häneltä, että me myöskin tunnemme oikeutemme«.
Kuuntelimme mielenkiinnolla, ja kun puhe oli lopussa, pidätimme miltei henkeämme, voidaksemme käsittää ministerivaltiosihteerin vastauksen. Odotimme. Teelasit olivat siinä koskettamatta, ne olivat unohtuneet. Viereisessä pöydässä istujat olivat käyneet äänettömiksi kuunnellakseen hekin. Ja hekin näyttivät nyt odottavan.
Hajamielisenä hämmensi kertojamme lasiaan.
«Entä mitä hän vastasi«, kysyi vihdoin joku joukostamme.
«Ei sanaakaan, ei sanaakaan«. Pastori joi verkalleen teetään ja jatkoi sitten kertomustaan.
Olimme näkevinämme kenraalin siinä edessämme, kenties hiukan nolostuneena pidetyn puheen johdosta. Vai oliko se suru sen johdosta, että häntä oli väärin ymmärretty, joka tuokioksi laski alas hänen katseensa noiden tähystäväin silmäin edestä.
Kun pari rahvaanmiestä vielä oli julkilausunut tunteensa ja kun vielä turhaan oli pyydetty, että huomenna jumalanpalveluksen jälkeen saataisiin sopivalla tavalla antaa asiasta tieto lähetystölle, hajaannuttiin valtiosihteerintalosta pois. Nuo 26 nidosta adressin allekirjoituksia jäivät sinne.