Tultiin suureen saliin, joka oli valoisampi kuin kirkko jouluaamuna. Se oli korkeakin kuin kirkko ja pilareita oli kahdella puolen. Oli lehterikin oven päällä ja siellä oli soittoa.
Urutko?
Ei, vaikka sen soiton säveleet väliin uruilta tuntuivat. Siellä oli viuluja kymmenittäin ja sitäpaitsi torvia ja klarinetteja. Kerrottiin, että siihen kuului päälle 40 miehen ja että se oli Suomen etevin, soittokunta, Filharmoonisen seuran orkesteri. Olihan siinä neitonenkin, joka soitti harppua.
Tuo pitkä, tumma, laiha herra, joka soittoa johti, oli Pietarin pastorin Kajanuksen veli. Toinen veli oli verevämmän näköinen, punakka ja lihava. Vaan eteviä kuuluvat olevan alallaan molemmat.
Ensiksi syötiin. Eräs herra nousi tuolille, aivan samoin kuin me olimme tehneet Palokunnantalossa, ja pyysi vieraita aterioimaan. Tuskin oli ahdingolta noita pitkiä pöytiä huomattukaan. Koolla oli toistatuhatta henkeä, miehiä ja naisia. Kun kaikki olivat istahtaneet, kävi tila väljemmäksi. Viereisessä huoneessa syötiin niinikään. Ja koko ajan soittokunta soitteli. Väliin se kuului kuin jos harppuja ja hopeakelloja olisi helistetty. Ja taas toisella hetkellä se kaikui kuin sotasoitto, jossa räikyivät pasuunat ja torvet. Silloin pastori Kajanuksen veli aina yltyi ja hän takoi tahtia molemmin käsin. Väliin siinä kuunnellessa syöminenkin unhottui.
Vastapäätä ovea oli puhujalavan yläpuolella Suomen vaakuna. Jalopeura, joka pitää miekkaa toisessa etukäpälässä ja polkee sapelia, se kimalteli kullalta tummanpunervaa taustaa vastaan ja yltympäri oli korkeita kuusia. Täältä pidettiin puheita ja laulettiin.
Ensimmäisnä nousi asessori Kurtén lavalle ja puhui vieraille. Hän kertoi, että meidän helsinkiläiset veljet ja sisaret olivat tahtoneet pusertaa meidän käsiämme ja sanoa meille jäähyväiset, ennenkuin kotiin palaisimme. Kertoi, miten kotiinjääneiden ja matkustaneiden tunteet olivat olleet yhdenlaiset koko tällä matkalla. Adressi on meidän kaikkien allekirjoittama. Kaikki olemme vakuutetut toimineemme oikein, kun siinä olemme julkilausuneet kansan huolet. Mutta suru, joka Suomessa vallitsee, ei saa synnyttää heikkoutta eikä toivottomuutta. Päinvastoin on uskollista työtä kansan valistamiseksi kaksinkertaisella innolla tehtävä, jotta nykyinen sukupolvi voisi vastaisille polville jättää perinnöksi runsaampia edistyksen ja valon apuneuvoja.
«Suomen kansalaiset eivät päästä oikeudentuntoansa harhaan kulkemaan eikä heikkenemään.
«Ja kristinuskon ylevät opit säilyvät tässä maassa kansan ajatustavan jaloimpana ilmiönä ja ylläpitävät luottamustamme Kaikkivaltiaan apuun.«
Nyt tunsimme toisemme paremmin kuin ennen. Nyt tiesimme, että kaikkialla tässä maassa, niin sydänmaalla kuin pääkaupungissa, oli Suomen poikain ja tytärten rinnoissa rakkaus isänmaahan ja kunnioitus sen lakeja kohtaan elävä.