Puheensa piti puhuja sekä suomeksi että ruotsiksi ja senjälkeen laulettiin «Maamme«. Soittokunta soitti ja moni itki.
Pöydät siirrettiin pois ja sitten oli hyvä tila salissa. Kaikkialla nähtiin ihmisten tervehtivän ja kättelevän toisiaan. On mahdoton muistaa kaikkia noita hienoja herroja ja ylhäisiä rouvia ja neitosia, joiden tuttavuuteen siellä pääsi. Mutta yhden muistan kauan. Hän oli kookas vartaloltaan, joskin laihanlainen ja väsähtänyt, ja hänen silmissään oli kuin voipunut katse. Ylpeä hän ei ollut, oli oikein ystävällinen.
«Mistä te olette«, kysyi hän Toloselta, joka lähinnä seisoi. — «Vai niin, minä olen senaattori Mechelin«, virkkoi hän ja puisti miehen kättä.
Nyt alotti professori Engström puheensa. Hän kertoi piirteitä matkaltamme. Hän ei nyt puhunut sellaisella innolla, kuin usein ennen, ja monesti hänen äänensä aivan surumielisesti värähti, enin kumminkin puheen lopussa, jolloin hän lähetystölle jäähyväisensä lausui. «Jumala isänmaata suojelkoon. Tehköön jokainen velvollisuutensa.«
Kohta sen jälkeen nousi Jonas Castrén puhujalavalle. Tyyneenä, varmana ja vakavana seisoi hän siinä, kuin laskumies ohjatessaan venhettään Merikosken kuohuihin, — frakkiin puettu laskumies, kukka napinlävessä. Hän puhui suomeksi. Voimaa ja vakavuutta oli hänen äänessään, vaan toisinaan sai kumminkin hänen matkamuistelmilleen hymähtääkin. Vaan kun hän jälleen rupesi puhumaan kotimaasta ja niistä puolueista ja riidoista, joita oli ollut, mutta joiden nyt tuli hävitä, silloin ei enää hymyilty, vaan innolla sitä kuunneltiin.
«Pois kateus ja keskenäinen viha. Sysätkäämme syrjälle nuo mitättömät puolueriidat. Kokoontukaamme kaikki yhteisen isänmaan lipun ympäri. Tuntekaamme toisemme tässä maassa, suomalaiset ja ruotsalaiset, veljiksi. Olkoon tunnussanana näistäpuolin: 'Yksi mieli joskin kaksi kieltä'.«
Hyväksyen vastasi kaiku ikäänkuin joka rinnasta ja taas raikui kansallislaulu parvelta ja salista.
Nyt kokoontuivat M.M.-laulukunnan laulajat lavalle; heitä oli viisikymmentä miestä, ehkä enemmän, samaa kööriä, joka niin usein oli keisarillekin laulanut. Sieltä kaikui Suomen laulu. Miltei henkeä pidätellen kuunneltiin noita ihanoita sointuja. Ja sitten soivat Savolaisen laulun kauniit marssinsäveleet. Teki mieli takoa jalalla tahtia ja päänsä nostivat pystömmäs myöskin uusmaalaiset ja pohjolaiset. Vaan tuo lyhyt, tanakka mies, sileätukkainen ja mustapintainen, joka seisoi aivan lavan edessä niiden tuolien takana, joissa naisia istui, hän oli arvattavasti savolainen. Ensin hän käsivarrellaan hiljaa kuin tahtia viittoi ja sitten hän yhtyi laulamaan. Ja kyllähän hänellä ääntä oli, joskin —
Eräs naisista käännähti päin. Ei saanut selvää, aikoiko hän suuttua vai ruveta nauramaan. Mitähän tuo mahtoi arvella, ja nuo muut, jotka miehen laulavan kuulivat? Ei, hän ei suuttunut, hän ei nauranut, hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.
Vielä pari laulua laulettiin ja sitten tuli lausuntoa. Parooni v. Willebrand luki ruotsiksi Runebergin runon «Landshöfdingen« ja sen lausui sitten toimittaja Frisk suomeksi. Ei oltu koskaan niin tarkoin kuin nyt kuunneltu tarua tuosta vanhasta tuomarista, joka niin hyvällä omallatunnolla lepäsi, päivän kasvoilleen paistaessa, sittenkuin hän valloittajalle oli saanut kerrotuksi, mihin aseeton varmuutemme nojautui, — tähän samaan lakiin, joka meidänkin turvana oli ollut.