Lähetystön puolesta kiittivät nyt pastori Bäck ja kapteeni Sundman, kokousten puheenjohtaja, isäntiä ja emäntiä. Vaan vielä ei ollut juhla lopussa.
Helsinki oli antanut meidän kuulla parasta, mitä maamme soiton, yhteislaulun ja lausunnon alalla voi tarjota. Vaan ohjelma ei ollut täydellinen, ennenkuin myöskin parasta soololaulua saatiin kuulla. Ja pian kuuntelivat kaikki hurmaantuneina kreivitär Aina Mannerheimin ihania lauluja: «Laps’ Hellaan elä« ja «Tuoll’ on mun kultani«, jonka jälkeen vielä neiti Sarlin erinomaisen hartaasti lauloi Anna Edelheimin «Rukouksen Suomen puolesta.«
Sitten nousi taas eräs puhuja puhujalavalle. Se oli rahvaan mies, joka yksinkertaisesti ja lämpösesti kiitti tästä kauniista juhlasta. Ja vielä hänen jälestään esiintyi eräs valtuutettu, joka lausui varman uskonsa, että koko kansa varmaankin ilolla omaksuisi tuon ajatuksen, että saman äidin lapset yhtyisivät yksimielisyyteen. Käsientaputukset, joilla hänen vakavia sanojaan tervehdittiin, keskeytyivät, kun orkesteri rupesi soittamaan Porilaisten marssia.
Näiden yleväin sävelten kaikuessa kävelivät nyt vieraat ja isännät salin ympäri. Moni hieno silkki-hiha piteli kiinni talonpojan karkeasta sarkahihasta ja jalat, jotka olivat pistetyt pieniin, suippoihin kenkiin, astuivat tahdissa pieksujen rinnalla. Hitaimmatkin joutuivat tässä mukaan, haluttomimmatkin elähdytti soitto ja innostus. Jokainen tunsi itsensä lämpöseksi ja nuoreksi, miltei onnelliseksi.
XXII. LÄHETYSTÖN VIIMEINEN KOKOUS. ERO.
Seuraavana aamuna olivat valtuutetut viimeistä kertaa koolla Palokunnan suuressa salissa. Puhujalavalla seisoi puheenjohtaja pitkänä ja suorana, sihteeri nojautui paperiensa yli ja heidän takanaan oli rivi valiomiehiä. Ja alhaalla salissa istui pitkiä rivejä, harmaita ja mustia, talonpoikia ja herroja rinnakkain, aivan kuin ensi kokouksessa. Yksi ja toinen oli ehkä tällä matkallaan ulkopinnaltaan vähän muuttunut. Keltä oli partaa tai tukkaa lyhennetty ja siistitty uudemman muodin mukaan. Ken oli ostanut valkosen kaulustan paidanliitinkiinsä. Ja jonkun housunlahkeet, joissa oli polvien alapuolella syviä poimuja, kertoivat, että varsisaappaat olivat päässeet lepäämään ja että niiden tilalle oli jalkoihin vedetty kirkkaat patiinikengät. Mutta se kaikki oli poikkeusta.
Pastori Bäck avasi kokouksen rukouksella. Ja kun puheenjohtaja senjälkeen oli lukenut keisarin kirjeen ministerivaltiosihteerille, piti konsuli Wolff meille saman puheen, jolla hän Pietarissa oli lähetystön puolesta kenraali Procopélle vastannut ja joka sitten «Wolffin puheen« nimellä on käynyt historialliseksi.
Näitä miehekkäitä sanoja on luettu kotimaassa ja miljoonat ihmiset ovat ulkomailla niitä ihaillen lukeneet. Pitkäksi kävisi luettelo, jos rupeaisi kertomaan missä kaikissa lehdissä ja aikakauskirjoissa se on ollut luettavana. Voisi alottaa maailmanlehdestä «Timesistä« ja lopettaa «Gröfendorfer Amts-Zeitungiin«. Voisi alottaa punasesta sosialistilehdestä «Arbeiter-Zeitungista« ja päättää siihen viattomaan «Solskin’iin«, jota eräs jumaluusopin ylioppilas pienessä ullakkohuoneessaan Kristiaaniassa kirjoittaa 420:lle lukijalleen. Taikka alottaa A:sta, «Aachener Bote’sta« ja päättää Ö:hön, Örnsköldsvikin pieneen paikkakuntalehteen.
Voin nähdä vakavan, juhlallisten muhamettilaisten Stambulin kahvilassa Mechmet Effendi Al-Serai’ssa lukevan näitä artikkeleita, verkalleen vedellessään viileitä savuja pitkästä piipustaan, sillävälin kuin höyryävä, musta kahvi kupposessa jäähtyy. Ja näen kerjäläisen Rooman kadulla ihmetellen ahmivan noita säkenöiviä sanoja La Tribunasta. Taikka näen Marseillen laivatyömiehen, joka istuu hirsikasan päällä syöden vaatimatonta aamiaistaan, joka ei maksa paljo enempää kuin hänen äsken ostamansa sanomalehti… Hän unhottaa leipäpalan ja viinipullon lukeakseen, ja sitten hän hyppää ylös ja kertoo ja selittää tovereilleen. Ja kun sanomalehtipojat tuolla suurella mantereella New-Yorkin ja San Fransiskon välillä huutelevat lehtiään, jotka sisältävät uusimmat sähkösanomat Filippiineiltä, niin tapaa ostajan silmä jo kohta Wolffin puheen, joka kaksinkertaisilla välikkeillä on ensi sivulle painettu. Kaikkialla, linnoissa ja valtiomiesten virkahuoneissa, saleissa ja työhuoneissa, kodeissa ja klubeissa, kaikkialla tätä puhetta luetaan. Kaikkialla kaikuu tuo huokauksentapainen alku: «Tämä on siis se lohdutus, joka meillä on —« Ja lopussa aina sama rukous: «Jumala varjelkoon Hänen Majesteettiaan Keisaria, Jumala varjelkoon Hänen Majesteettiaan Keisarinnaa!« Mutta kotimaassa kaikuu tuo huokaus ja rukous valtavimmin. Ja tuo puhe käy perintötaruna kauan isältä pojalle.
Myrskyävä hyvähuuto kuului konsuli Wolffin puheen jälestä ja eräs puhuja lausui sitten toivomuksensa, että jokainen valtuutettu kalliiksi muistoksi lähetystöstä saisi jäljennöksen tuosta puheesta. Koko kokous yhtyi äänekkäästi tähänkin toivomukseen. —