IV. MATKALLA HELSINKIIN. TAPAAN ENSIMMÄISET EDUSTAJAT.
Hämärä oli peittänyt ne metsäiset seudut, joiden lävitse Hangon—Hyvinkään rata kulkee, ja junanvaunun kaksinkertaisten, huurteisten ikkunain kautta oli se uuvuttavasti vaikuttanut vaunuissaolijoihin. Junassa oli kuuma ja vaipuneena raanuani vastaan uinailin minä muistellen viimeisten päiväin tapahtumia. Mutta hereilläni olin; sen vaikutti koko se into ja salaperäisyys, joka mieleni täytti. Verkossa olevassa kapsäkissäni oli hyvässä tallessa vanhaan nahkasalkkuun kätkettynä mustain vaatteiden lomassa viime päiväin toimien tulos. Luin ajatuksissani sivu sivulta uudelleen nuo yhdeksänsataa nimeä. Kuinka liikuttavia olivatkaan nuo musteella töhrityt lehdet, kuinka vakavia. Ja niin omituinen oli niiden kokoonpano. Syntyperä ja arvo, yhteiskunnallinen asema ja elämänsuhteet, kaikki olivat niissä tasoitettuina. Kivityömiehen nimikirjoitus oli kaupunginkamreerin nimen vieressä, valtioneuvoksen leskirouvan nimi torikaupustelijattaren nimen vieressä. Pitkät rivit oli siellä työmiesten ja työnaisten nimiä, korkeilla, kankeilla kirjaimilla kirjoitettuina sadoissa muunnoksissa, mutta kaikissa oli raskaiden käsien kömpelöitä piiruja, käsien, jotka taitavammin käyttävät kirvestä ja vasaraa kuin kevyttä kynää. Siinä oli nimiä, joista käsialan tutkija arvaileisi luonteiden tulisuutta taikka tuimia intohimoja, mutta jotka eivät todellisuudessa todistaneet muuta, kuin ruumiillisen työntekijän itsetiedotonta ylpeyttä ja aateliutta. Tapasihan siellä täällä joukossa jonkun herrasnimenkin ja kauniilta näytti, kun konsulinrouva taikka lehtoorska taikka tohtorinna olivat nimensä perään piirtäneet yksinkertaisesti «vaimo«. Liikuttavaa oli lukea yhtenä arvonimenä «neljän pojan äiti« taikka toisena «Suomen tytär«.
Ajatukseni hivelivät hellästi noita papereita, jotka todistivat kansan syvää uskoa hallitsijan jaloon sydämmeen. Tällaisten lapsellisesti pyytäväin sanojen pitäisi toki vaikuttaa. Mielikuvituksessani ehdin jo Talvipalatsin vastaanottohuoneeseen, kun vaunu äkkiä nykähtäen ilmajarrun vaikutuksesta pysähtyi jollekin asemalle.
Uusi matkustaja tuli vaunuun ja asettui minua vastapäiselle penkille. Laihat kasvot, kalpea iho ja suuret, tuuheat kulmakarvat tekivät hänen miltei synkän näköiseksi, vaan kun näki hänen ystävälliset silmänsä, niin tuo vaikutus kohta katosi. Hän oli puettu suureen matkaturkkiin, korkeaan karvalakkiin ja päällyskenkiin. Ulkonäöstä päättäen oli hän varmaankin hyvinvoipa tilanomistaja.
Valtuutettu sekin, arvelin heti; varmaankin yksi noista 500:sta. Mutta tässä luulossani olin pian pettyvinäni. Mies asetti kapsäkin viereensä penkille ja alottaakseni keskustelun päätin sovittaa hänen kapsäkilleen tilaa omani viereen verkkoon.
«Jos herra edemmäs matkustaa, niin on mukava nostaa kapsäkki tuohon.«
«Kiitos, ei tarvitse, ajan vain ensi asemalle«, virkkoi hän suomalaisella murteella.
«Vai niin, minä luulin että Helsinkiin.«
Keskustelu oli hyvällä alulla. Puhuimme paljosta lumesta, rannikkoradan suunnasta ja olimme juuri ehtineet ylimääräisiin valtiopäiviin, kun junan pysähtyminen keskeytti keskustelun. Valmistausin hänelle hyvästit heittämään, vaan matkatoverini ei tehnytkään lähtöä.
«Eikö herra aikonut jäädä tähän?« kysäsin.