«En, vasta Hyvinkäälle.«
Kun vielä oli tunnin matka sinne, oli meillä hyvin aikaa jatkaa keskusteluamme ylimääräisistä valtiopäivistä. Herra Pakalén - se oli matkatoverini nimi — arveli, ettei mitään myönnytyksiä olisi tehtävä. «Jos kerran sormen päästää, niin kyllä menee koko käsi«, päätteli hän. Olin samaa mieltä, vaan huomautin kumminkin:
«Koko käsi se voi mennä sittenkin, kun nyt säädyt ovat julistuskirjan kautta menettäneet päätöksenteko-oikeutensa.«
«Niin, no julistuskirja, se voi vielä tulla peruutetuksi, sitävartenhan tässä —« hän katkasi puheensa ja lisäsi tuokion kuluttua: «sehän ei ole laillista tietä syntynytkään.«
Aika kului keskusteltaessa nopeasti ja ennenkuin aavistimmekaan huusi junan kuljettaja: «Junanmuutto Hyvinkäällä«. Ja kohta rupesivat vekselilyhdyt aseman läheisyydessä välähtelemään kuin tuliviivat vaununikkunain ohi. Lausuin herra Pakalénille jäähyväiset ja kiitokset matkatoveruudesta ja väkijoukon keskessä jouduimme erilleen toisistamme, kun kaikki kiirehtivät valoisaan ravintolahuoneeseen.
Täällä toki saanen tavata jonkun valtuutetun, arvelin, ja istahdin teelasin ääreen erääseen nurkkaan asetettuani kallisarvoisen kapsäkkini pöydän alle. Ja niinpä sainkin. Matkustajajoukossa olin huomaavinani ainakin puolen tusinaa vastaisia tovereitani suuressa lähetystössä.
Tunsin heidät kirkkoturkeista, juhlallisista kasvojenpiirteistä, siitä erityisestä huolesta, jolla matkalaukkujaan vaalivat ja heidän haluttomuudestaan seurustella muiden arkimatkustajain kanssa. Turhaan koetin, matkaa jatkettaessa, päästä istumaan noiden uskomaini valtuutettujen viereen. Juna, Pietarista tuleva vakinainen postijuna, oli täpösentäysi ja lähti jo liikkeelle, ennenkuin ehdin löytää paikan itselleni ja laukulleni. Kauan etsittyäni tapasin vihdoin paikan erään siististi puetun talonpoikaisen miehen vieressä, joka ystävällisesti minut rinnalleen kutsui, kun etsiskellen vaunun läpi kävelin. Olin tunnustelevinani noita sileiksi ajettuja, iloisia kasvoja, noita kirkkaita silmiä ja tuota talonpoikaismiehelle omituista, varmaa käytöstä. Mutta turhaan pinnistin muistoani ja olin jo varma, että olin sittenkin erehtynyt, kun mies kummikseni puhutteli minua:
«Ettekö ole herra N.?«
«Olen, ja olin tunnustelevinani teitä —«
«Ruotsinpyhtäältä olen, Mickels, — vuonna — 85 pääsiäisen aikaan tavattiin siellä.«