Eräänä iltana pyysi hän vaimoani viipymään hänen luonansa. Kello yhdeksän lähetettiin minua noutamaan; mutta kun minä saavuin ylös hänen kamariinsa, ei ystäväämme enää ollut meidän joukossamme.
Hän oli pyytänyt vaimoani ensimmäisen kerran lukemaan kappaleen korkeasta veisusta, siltä paikalta, missä löytyi vanha merkki pipliassa. Se oli toinen luku, jossa sekä ylkä että morsian puhuvat, ja joka alkaa näin: "Minä olen kukka Saaronissa, lilja laaksoissa" ja loppuu sanoilla: "siksi kuin päivä valkenee ja varjot karkoittuvat pois, käy ympäri, muutu kauriiksi, rakkahimpani! tahi nuoreksi peuraksi Betherin vuorilla".
Ystävämme pyynnöstä oli vaimoni lukenut tuon paikan kahdesti, mutta lu'un kestäessä oli hän hiljaa nukahtanut viimeiseen uneen.
Tuossa hän makasi ihanana kuolemassa, vieno hymy huulilla ikääskuin tervehtisi hän nyt rakkahimpaansa haudan tuolla puolen Beterin muovilla.
Seuraavana suvena seisoi kaupungin hautausmaalla puu-risti ja kesytöin ruusupensas eräällä haudalla. Siinä lepää ystäväni Taavetti Holsti.
Ystäväni elämän-historiaan löysin liitettynä eri lohkona jonkunmoisen alkupuheen, joka näkyi olevan myöhemmällä ijällä kirjoitettu. Se näyttää kuinka vahvoilla siteillä hän oli kotiinsa kiintynyt, ja millä rakkaudella hän sitä aina muisteli.
TOINEN OSA.
Nordlandi ja Nordlandilainen.
Jos ihminen, joka elää niin kurjassa todellisuudessa, kuin minä, uskaltaa puhua mielenkuvitteloista — mikä joukko ja kuinka suuria mielenkuvitteloja eikö minultakin ole murskaksi musertunut täällä Kristianiassa näinä parina kolmena vuonna sittekuin jätin kotini Nordlandissa ja tulin tänne ylioppilaana — kuinka väritöin ja heikko eikö maailma täällä ole Nordlandiin verraten, kuinka pieniä ja vähäpätöisiä ihmiset ja olot, siihen nähden mitä ennen olin mielessäni kuvaillut.
Tänään ehtoopuolella olin parin ystäväni kanssa vuonolla kalastamassa ja meillä oli luonnollisesti hyvin hauskaa jokaisella — paitse minulla, vaikka minäkin oivallisesti teeskentelin iloisuutta. Minulla ei ollut hauskaa! Me istuimme matalassa, leveässä, hyvin rumassa kaukalossa, jota he venheeksi kutsuvat, rakennuksessa, joka oli aivan pesinpunkan muotoinen, ja ongimme koko jälkeen puolen päivän jotensakin savisessa vedessä, parin kyynärän syvyydellä, hienolla rihmalla, — ja koko saaliimme oli 7, summa seitsemän, salakkaa — ja sitte soudimme, hyvin tyytyväisinä muka, rantaan. Minua oikein iletti; sillä tällaiselta veneeltä, ilman kööliä, joka estäisi sitä laitatuulessa syrjäkaria menemästä, ilman purjeita, joita ei kunnolleen uskaltaisi siihen pystyttääkään, ilman hyökylaineita, joita se tuskin voisi kestääkään, tällaiselta sekaiselta, harmaalta, aallottomalta vedeltä, joka on kaupungin edustalla, parilla pienellä salakalla uimassa — tällaiselta tuntuu minusta, suoraan sanoen, koko elämä täällä alhaalla. Täällä ei missään suhteessa ole muuta tarjolla kuin noita pieniä salakoita.