Sillä aikaa kuin muut laskivat pilapuheitaan, istuin minä ääneti ja muistelin kalaretkeä, jossa hän oli mukana, tuolla kotona kallioiden välissä, meidän pienessä kuusilauta veneessä, — toista oli se päivä ja toista se retki! Niin, kuinka jokapäiväistä, löyhää ja elotointa elämä täällä alhaalla on näillä rikkailla, viljavainioin peittämillä savimailla ja tällä höyrylaivasauhuin nokeamalla pääkaupungin vuonolla ja täällä itse kaupungissakin kotiini verraten. Mutta jos kehuisin kovin paljon kotiseutuani, niin nämä kopeat ihmiset jäisivät silmät auki ja suu seljälleen.
Täällä puhutaan kalastuksesta ja sillä tarkoitetaan pari nuotta-apajaa turskia ja hailia. Nordlandilainen tarkoittaa tässä kohden, niinkuin kaikessa muussakin, sadon tuhatkertaisena; hän ajattelee silloin Lofotin ja Finnmarkin miljooneja, ja sen ohessa ääretöintä lajien moninaisuutta, aina valaskalasta, joka, vettä ilmaan suihkuttaen, uiskentelee salmien läpi ajaen suuria kalalaumoja edellänsä, jotka panevat veden koskena ympärillään vaahtoamaan, — aina alas pienimpiin kalasiin asti. Ainoa merkillinen kala, jonka tunnen täällä etelässä, ja jota aina katselen, missä vaan sen näen, on kulta- tahi hopeakala, joka säilytetään lasiastioissa aivan samoin kuin kanarialintua häkissä; mutta se on taas kotoisin muista lämpimistä maista etelässä.
Linnuista puhuessaan ei Nordlandilainen myöskään, niinkuin ihmiset täällä etelässä, tarkoita yhtä ja toista ruoaksi kelpaavaa metsälintua, vaan ääretöintä paljoutta kaikenlaista siipikarjaa, jota liehuu ilmassa niinkuin merenhyrsky luotojen ympärillä, suurta vilisevää ja kirkuvaa lumituiskun tapaista parvea tuhansien pesien ympärillä. Hän ajattelee haahkatelkkiä, suorsia ja senkin seitsemän laatuisia vesilintuja uiskentelevina lahdelmissa ja salmissa tahi istuvina pitkin kallionlohkareita rannalla, kalakaijoja, kalakotkia ja tiiroja kiitävinä ilmassa, huuhkajaa, joka kamalasti kirkuu vuorenrotkoista — sanalla sanoen, hän ajattelee kokonaista lintumaailmaa, ja hänen on hyvin vaikea supistaa käsitteensä ainoastaan pariin metso-parkaan, jotka sydämmettömät ihmiset äkkiarvaamatta, niiden parhaallaan lemmen-kukerrusta soittaessa, ampuvat alas hongan latvasta, jota auringon ensi säteet kultaavat.
Tämän seudun marjaväkeä vastaa Nordlandilaisen peninkulmain laajuiset muuransuot; simpsukan-kuorista yksitoikkoisesti köyhän rannan sijaan täällä, muistaa hän rannan, johon on kylvetty ihmeteltävä moninaisuus erivärisiä simpsukan kuoria.
Nordlandissa ovat ylipäänsä kaikki suhteet luonnossa jyrkemmät, ja äärettömät vastakohdat ovat aivan rinnatuksin. Siellä löytyy äärettömän laajoja autiomaita, aivan kuin alkuaikoina, ennenkuin ihmiset maata perkkasivat, mutta näidenkin keskellä löytyy suunnattomia luonnonrikkauksia. Siellä löytyy aurinko ja kesäinen ihanuus, jota kestää yöt ja päivät kolmen kuukauden ajan, ja jolloin useissa paikoin täytyy käydä peite kasvoilla, varjellakseen silmiään sääskiparvilta; mutta tämän vastakohtana on taas yö pimeyksineen ja kauhuineen, jota kestää yhdeksän kuukautta. Vastakohdat siellä ovat suurenmoiset, mutta niiden välillä ei löydy tuota, vähäpätöistä keskinkertaisuutta, johon tämä iloinen elämä täällä etelässä perustuu. Tahi toisin sanoen, suhteet siellä soveltuvat paremmin mielenkuvittelolle, seikkailuille ja satumaisuuksille kuin tyvenelle järjelle ja hiljaiselle, tasaiselle asiain menolle.
Nordlandilaisen käy sentähden, kun hän ensin tulee tänne etelään, aivan kuin Gulliverin, joka joutui Lilleputien maahan; hän ei menesty asukkaiden joukossa, ennenkuin hän saa vanhat käsitteensä, joihin hän kotiseudullaan on tottunut, pienennetyiksi tämän vähäpätöisen todellisuuden pienen mitan mukaisiksi, sanalla sanoen ennenkuin hän oppii käyttämään järkeä mielenkuvittelon sijaan.
Lappalainen suksillaan, peuroineen, kainulainen, venäläinen — puhumattakaan alinomaa matkustelevasta, maalla hitaasta, mutta veneessään sukkelasta Nordlandilaisesta itsestään — he ovat kieltämättä kaikki paljon hauskempaa kansaa kuin nämät harmaatakkiset kauranviljelijät, joiden mielenkuvittelo ei ulotu etemmäksi heidän omilta pelloiltaan, kuin ehkä miettimään mistä sisämaasta hän ensi vuodeksi saisi oikein rotevan rengin.
Kun täällä puhutaan myrskystä ja aalloista, niin tarkoitetaan vähäistä tuulta ja veden värähtelemistä Kristianian valkamassa, joka korkeintaan saattaa vähän vahingoittaa siltoja; ja sitä pidetään mitä hirveimpänä onnettomuutena jos joku kömpelö merimies purjehtii kumoon. Minun mieleeni juohtuu jotakin perin toista: äkkiarvaamatoin rajuilma tuntureilta, joka vie huoneet ja rakennukset mukanaan — jonka tähden ne kotiseudullani sidotaankin maahan kiinni — jäämerestä tulevia aaltoja, jotka peittävät korkeat karit ja luodot vaahdolla, ja paljastavat merenpohjan monen sylen syvyydeltä, niin että laiva yhtäkkiä seisoo aivan kuivalla maalla ja musertuu murskaksi keskellä valkamaa; parvi reippaita miehiä, jotka henkensä kaupalla purjehtivat rajuilmaa pakoon, ei ainoastaan oman henkensä tähden, mutta vaivoin voitetun satonsa kanssa myöskin heidän tähtensä, jotka ovat kotona, ja jotka kuolemankin uhatessa koettavat päästä kumoon purjehtineen toverin avuksi; minun mieleeni johtuu, myrskystä puhuttaessa, usean veneen ja laivan haaksirikko pimeänä talvi-iltana; minä ajattelen silloin aaltoja — niin, olisipa hauskaa kerran nähdä pari sellaista (tavallisesti kolme peräseltään, viimeinen aina suurin) vaahtoharja korkeammalla kuin tullihuoneen katto ja ehkä vielä joku purjelaiva ylinnä, syöksähtävän sisään Kristianian rauhalliseen, kapeaan valkamaan, viskaten laivat keskelle kaupunkia, ja seurattuina yhtä ankaroilta tuulenpuuskilta, jotka nostaisivat katot huoneilta.
Jos ne tulisivat, niin kyllä tietäisin, että minua ne etsivät, minua, kaupungin sivistykseen piiloutunutta "aaveiden näkijä parkaa", joka niiden mielestä oikeastaan kuuluu heidän seuraansa; mutta kuoleman-tuskissanikin tervehtisin minä heitä ystävinä kodistani, vaikka ne tulisivatkin kantaen ruumiita ja laivainpirstaleita hartioillaan. Oi jospa ne vaan kerrankin näyttäisivät kaikille näille sivistyneille hiuksen halkaisijoille valtavan meren kauhuja ja sen suuruutta, ja riputteleisivat vähän merisuolansekaista kuoleman tuskaa kaikkeen tähän leväperäisyyteen! Toivoisinpa kerrankin näkeväni valaskalan ahdistettuna Prinssin- ja Tullikamari-kadun väliin tuijoittavan sisään jonkun perheen huoneisin yläkerrassa; tahi näkeväni noiden hoikkasäärisien, kultanauhoilla punottujen poliisimiesten kulettavan raatihuoneelle itsepäistä merihirviötä! Tahtoisinpa myöskin nähdä kaupungin teaaterikritikoitsijain, jotka ovat tottuneet kaksi kertaa viikossa näkemään murhia ja valtiokumouksia näyttämöllä esiteltävän, seisovan, nenäpihdit nenällä, tuollaisen näytelmän edessä, joka kerrassaan tulvaisi kaikkein heidän arvostelu-käsitteidensä ja musteastiainsa yli, ja näyttäisi heille kuolemaa ja kauhua lepyttämättömänä, ruhtovana todellisuutena.
Kuinka paljon paremmin eikö tuollainen kirjailija käsittäisi mitä saduissa on miellyttävää ja suurta, jos hän vaan kerrankin eläessään saisi nähdä "hevois-miehen" [Hevois-mies on omituinen vuoren-muodostus Norjan rannikolla] myrskysäässä 1700 jalan korkuisena, ratsastaen etelää kohden aaltojen tyrskyssä, viitta hartioilla pohjoista kohden liehuessa; vilkkaalla mielenkuvittelolla saattaa aivan nähdä, paitse itse ratsastajan mahtavuudessaan, myöskin hevoisen pään, korvat, kaulan ja sen komean rinnankin.