Tapahtumista kahdeksana ensimmäisenä ikävuotenamme ei jää muuta kuin hyvin hämärä muisto jäljelle; mutta nämä muistot seuraavat meitä kaiken ikämme. Onnettomasta äitiparastani kannan sydämmessäni tuollaisen muiston. Se luopi äitini kuvan eteeni paljon selvemmäksi kuin kaikki kertomukset, mitä jäljestäpäin olen hänestä kuullut. Näiden kertomusten mukaan oli hänellä muun muassa haalea tukka ja siniset, lempeät silmät, mutta heikko rinta ja kalpeat kasvot; varreltaan oli hän ollut melkoisen pitkä, ja luonteeltaan hiljainen ja surumielinen.
Hän oli Erlandsenin ainoa tytär ja joutui naimisiin isäni kanssa tämän vielä ollessa Erlandsenin palveluksessa; ja kerrottiin että vanha Erlandsen itse olisi pannut tämän avioliiton toimeen, kun hän luuli siten parhaiten saavansa tyttärensä tulevaisuuden vakavalle kannalle asetetuksi.
Oli lämmin kesäpäivä; niityllä seisoivat niittomiehet paitahihasillaan pitkillä, suoravartisilla viikatteillaan heinää niittäen; minä seurasin äitiäni, joka sukkaa kutoen käveli heinämiesten luoksi. Niityn aidan luona oli alastoin kallionlohkare, jonka taakse äitini oli valmistanut istuimen itselleen. Sen yläpuolella kasvoi kivien välissä vaadermapensas ja sen sivulla yksinäinen pienoinen koivu. Sillä aikaa kuin minä kiipeilin kivien välissä ja söin vaadermamarjoja, kutsui isä äitiäni luokseen.
Heti äitini mentyä tuli luokseni vastaiselta puolelta ko'okas, kalpea nainen, joka näytti vanhemmalta kuin äitini; hän oli mustaan pukuun puettu, valkoinen, poimuihin laskettu kaulus kaulan ympärillä; ystävällisesti katseli hän minuun ja ojensi minua kohti, ikääskuin minulle antaakseen, kesyttömänä kasvaneen ruusukukan, joka hänellä oli kädessä.
Minä en laisinkaan pelännyt, eipä edes tuntunut siltä, kuin hän olisi ollut vieras minulle. Sitte nyykähytti hän surumielisesti päätänsä, ikääskuin jäähyväisiksi ja poistui samaa tietä, kuin hän oli tullutkin.
Kuu äitini palasi takaisin, kerroin minä hänelle, että luonani oli käynyt niin ystävällinen, vieras nainen, joka näytti hyvin surulliselta.
Äitini — sen muistan niin selvään, kuin jos se olisi juuri nyt tapahtunut — seisoi hetken hiljaa, vaaleana kuin lumi ja katseli minua niin surullisin silmin, että olisi luullut meidän kumpaisenkin nyt täytyvän kuolla; sitte löi hän kätensä ristiin päänsä ympäri ja kaatui pyörtyneenä maahan.
Minä peljästyin niin, etten voinut huutaakaan, mutta tahdon muistaa, että minä, äitini maatessa tainnoksissa nurmikolla penkin edessä, heittäyin hänen päällensä ja huusin: "Äiti!"
Kohta sen jälkeen olin minä tullut juosten isäni luoksi, joka seisoi paita-hihasillaan niityllä muiden mukana heiniä niittäen, ja nyyhkien kertonut, että äitini nyt oli kuollut.
Tästä hetkestä saakka oli äitini mielipuolena. Monta vuotta täytyi häntä tarkasti vartioida hänen huoneessaan, ja isälläni oli varmaankin tämän tähden monta katkeraa hetkeä kärsittävänä. Sitte vietiin hän erääsen hulluin-huoneesen Throndhjemissä, jossa hän kuoli kaksi vuotta myöhemmin, hetkeäkään olematta selvällä järjellä.