Se, joka tähän aikaan hoiti minua, oli vanha Anna Kainulainen, rokonarpinen vaimo, rivakka kuin mies, pienillä ruskeilla silmillä, karkeilla teräsharmailla hapsilla ja melkein noita-akan tapaisilla kasvojen juonteilla; useimmiten riippui pieni, musta savipiipun-nysä hänen suupielessään. Hän oli ollut äitini hoitajana tämän lapsuudessa ja oli koko sielullansa äitiini kiintynyt. Kun äitini tuli mielipuoleksi vaati hän innokkaasti saada olla vartijana "sinisessä kamarissa"; mutta tästä toimesta täytyi hänet pian eroittaa, sillä huomattiin, että juuri hänen läsnäolonsa enin kiihoitti äitini kipeätä mielentilaa. Äitini ei myöskään kärsinyt nähdä isääni, ja minua he eivät laisinkaan uskaltaneet hänelle näyttää.
Vanha Kainulais Anna oli ollut äitini ainoa uskottu tässä elämässä. Hän oli hyvin taikauskoinen ja kummallinen. Hän oli tositettu siitä että haltijat ja tontut yhtä varmaan asustelivat ranta-aitassa ja veneladossa kuin isäni hallitsi asuinrakennuksessa, ja että kallion alla valkaman itäpuolella "maan-alaiset" näkymättöminä kalastelivat ja pyydystelivät yhtä varmaan kuin isäni näkyväisesti itse lahdella. Hän oli varmaankin täyttänyt onnettoman äitini pään haaveenomaisella taikauskollaan samassa määrässä kuin minunkin. Kaiken päivää, aina aamusta iltaan saakka, huomasi hän kaikenlaisia merkkiä ja ihmeitä, ja hänen kasvonsa sävyt ilmaisivat aina jonkunlaista levottomuutta, juuri kuin hän alati olisi ollut varuillaan. Kun joku vene tuli rantaan, piti aina kääntyä merelle päin, sylkeä ja jupista joitakuita sanoja. Hän näki jokaisen ihmisen näkymättömät seuralaiset. Senpätähden, sanoi hän, ei pidä sulkea ovea kovin sukkelaan, kun joku menee ulos huoneesta; hän sanoi aina kuulevansa ratinaa ennenkuin isäni tuli kotiin matkoiltaan.
Kun Kainulais Anna ei enää saanut mennä siniseen saliin äitini luokse teki hän hiljaisuudessa kaikenlaisia taikatemppuja oven ulkopuolella. Niinpä muistan kerrankin kun seisoin portailla, Annin minua huomaamatta, nähneeni hänen kumartelevan ja kyykistelevän, ja aina väliin syljellä piirtävän ovelle kummallisia piiruja, jupisten itsekseen, kunnes minä peljästyneenä pötkin tieheni.
Hänen loihtumasanoissaan mainitsi hän usein sanaa "Jumala", joka on Bjarmien jumalan nimi, jolla ehkeis vielä tänäkin päivänä tuolla vuorien takana Finnmarkeissa on yksi ja toinen uhrikivi. Kun Suomalaisia veneitä tuli rantaan, oli hänellä myöskin eri varukeinonsa. Loihtumisissaan käytti hän sekaisin Kainulaisten epäjumalain ja kristittyjen Jumalan nimeä, siten voittaakseen Lappalaisten loihtumisen.
Tällaisien vaikuttimien alaisena kasvoin minä.
Pappila ja valkoinen kirkontorni sen vieressä olivat ainoastaan vähän matkan päässä meiltä saman lahdelman oikeanpuolisella rannalla, jonka pohjukassa minun kotini oli.
Pappilassa oli kotiopettaja — me kutsuimme häntä "maisteriksi". — Hänen edessään minä luin joka päivä yhdessä pappilan kahden lapsen kanssa, joista toinen oli vallatoin poika, Kalle nimeltä, vuotta minua nuorempi, siis kaksitoistavuotias, ja toinen hänen sisarensa, Susanna, joka oli aivan yhtä vanha kuin minä; hän oli sinisilmäinen, kiltti lapsi tuuhealla keltaisella tukalla, joka alinomaa oli otsasta pois pyyhittävä; kun hän vaan sattui maisterin taakse väänteli hän hullunkurisesti kasvojaan ja teki jos joitakin kujeita saadakseen meitä poikia nauramaan.
Kotiopettaja oli hyvin ankara ja me pelkäsimme häntä suuresti. Meidän tuskamme kun tuollaisissa tilaisuuksissa koetimme pidättää nauruamme, uskaltamatta vilaistakaan toisiimme, jotta emme purskahtaisi ilmi nauruun, oli kaikkea muuta vaan ei hauskaa, sillä joka kerta kun naurumme räjähti ilmi, oli siitä meille kaikille pahoja seurauksia; ensinkin seurasi siitä aikamoinen "tukkamylly" ja lisahtelevia korvapuustia ja sitte pitkiä, kirjallisia kertomuksia käytöksestämme päiväkirjoihimme.
Tässä kohden oli Susanna toisinaan melkein armotoin; oli nimittäin jo mennyt niin pitkälle että hän ainoastaan pienellä vilkutuksella toisella silmäkulmallaan sai nauruhermomme liikkeelle; ja siinä istuimme sitte posket tulipunaisina kuin kypseneen omenan kylki, silmät tuimasti tuijottaen kirjaan, kunnes emme kauemmin voineet pidättyä vaan purskahdimme nauruun. Etenkin kiusasi hän minua, vaikka hän hyvin tiesi, että minä sain siitä kovasti kärsiä kotiin tultuani; sillä isäni oli ankara ukko, joka varsin vähän tunsi lapsen luonteen.
Lupahetkillä leikittelimme niin iloisesti, että harvat lapset voivat vilkkaudessa vetää meille vertoja.