Verrattuina ankara-kuriseen, ilottomaan elämään kotonani, jossa isäni oli joko ulkona askareillaan tahi työhuoneessaan, jossa sinisestä salista tuon tuostakin kuului melua ja kurjan, mielipuolen äitini huudot, ja jossa Kainulais Anna yhä mellasteli melkein kuin ilkeä tonttu, olivat leikit pappilan lasten kanssa aivan kuin elämä toisessa iloisemmassa, auringonvalaisemassa maailmassa.

TOINEN LUKU.

Rannalla.

Vielä enemmän kuin täällä etelä-Norjassa on merenranta Nordlandissa lasten mieluisin leikkipaikka; sillä pakoveden aikana on se siellä paljon pitemmälle kuivana kuin täällä.

Savensekainen hietapohja on silloin niin kuiva, ettei löydy muuta kuin siellä täällä joku vesilätäkkö, jossa kalanpoikia uiskentelee, sillä välin kuin tuolla ulkona veden rajalla yksi ja toinen kahlaaja-lintu kävelee, tahi joku yksinäinen kalalokki istuu kivellä. Aallontapaiseksi muodostunut hiekkapohja on täynnä uurteita, joita suuret kastemadot, mitkä täällä puikahtavat maan sisään, ovat kaivaneet. Lätäköissä kivien suojassa makaavat pienet, vilkkaat, lasikirkkaat lierot, jotka, kun niitä ahdistetaan, luikertavat pakoon matalassa vedessä. Pienet pojat käyttävät niitä syöttinä nuppineulaongella pyytäessään pieniä särjenpoikia.

Korkealle nurmitörmälle rannalla rakensimme me lapset litteistä kiviliuskareista kahden suuremman kiven väliin oman kauppapaikkamme ynnä siihen kuuluvan ranta-aitan, venetallaan sekä näiden alapuolelle sillan.

Venetallaassa meillä oli jos jonkinmoisia veneitä, pieniä ja suuria, nelihankasesta aina viisilautaseen saakka, sekä puusta että kaarnasta, vieläpä osaksi veneenmuotoisista, sinisistä simpukan kuoristakin. Lempi-veneemme, tuo mielestämme suuri purjelaiva, joka oli tehty vanhasta paikatusta kaukalosta, yhdellä mastolla sekä lipputangolla, ja jota uhkeasti varustimme matkalle Bergeniin — el ollut somimpia muodoltaan; ja muistanpa vieläkin että varsin usein istuin kirkossa ajatellen mahdollisuutta, että tuo komea, täydellisesti taklattu, kanuunilla varustettu laiva, joka riippui kirkon katossa, olisi meidän omanamme; muistan miten minä, papin saarnatessa, annoin mielenkuvitteloni tehdä mitä rohkeimpia purjehdusretkiä tuolla laivalla, retkiä sellaisia, että Kaarlo ja etenki Susanna hämmästyksellä olisivat niitä katselleet.

Lahdelman pohjukassa, isäni sillan vieressä, oli meressä syvä uurre, jossa syyspuolella uiskenteli parvittain särkiä ja muita pieniä kaloja, ja siellä me lapset ongimme kukin liinalangallamme, jonka päähän oli nuppineulasta tehty onki kiinnitetty. Me perkasimme itse kalamme, levitimme ne halaistuina tangoille, joita olimme pystyttäneet nurmikolle kauppalamme luo ja valmistimme siten niistä kuivia kaloja, samalla kuin panimme maksan pieniin astioihin märkänemään, kunnes se muuttui merirasvaksi. Nämät tuotteet ladoimme sitte säännöllisesti ranta-aittaamme, sieltä lähettääksemme ne suurimmalla laivallamme Bergeniin; ja, sen Taivahinen tietää, me puuhasimme, raastoimme ja teimme työtä yhtä innokkaasti ja täyttä totta tehden omissa askareissamme, kuin täysikasvuiset omissaan, vaikka ainoa puhdas voittomme siitä oli se auringonpaiste, jonka saimme ahvettuneille iloisille kasvoillemme.

Kaarlo oli heikkojäseninen poika, joka parhaasta päästä seurasi kaikessa rivakkaampaa siskoaan. Kumpaisellakin pappilan lapsella oli tuuhea, keltainen tukka; Susannan päässä se kihertyi luonnollisiksi suorimoiksi, niin että koko pää näytti aaltoilevan, kun hän sitä heilahutti, jota hän hyvin usein tekikin poistaakseen tukan otsaltaan. Kumpaisellakin oli sitäpaitse valkoinen, hieno iho ja herttaiset siniset silmät. Enpä saata sanoa, oliko Susanna siihen aikaan isällensä lyhyt vai pitkä. Minun mielestäni hän kumminkin tuntui minun mittaseltani, vaikka hän varmaan mahtoi olla puolta päätä minua lyhempi; vajanaisuuden täytti minun ihailemiseni.

Minä muistan selvään mimmoinen hän oli, kun hän sunnuntakisin meni kirkkoon äitinsä kanssa; tämä oli pieni kalpea, mustaverinen kodikas rouva, joka aina, paitse sunnuntaina, kutoi pitkää, pehmoista sukkaa. Susanna asteli hiekkaisella kirkkotiellä puettuna valkoiseen tahi siniseen hameesen, tumma olkihattu päässä, pieni valkoinen nenäliina käärittynä suuren, vanhan virsikirjan ympäri; hänen sukkansa olivat aina lumivalkoiset ja hänen päältäpäin aukiolevat jalkineensa olivat ristiinsidotuilla nauhoilla jalkaan kiinnitettävät. Enpä luullut auringon alla löytyvän niin somaa pukua kuin tämä Susannan juhlapuku oli.