"Seuraa minua!" olivat hänen ainoat sanansa, ja sitte astuimme äänettöminä, hän edellä ja minä perässä, pimeitä portaita myöten, yksi, kaksi, kolme huone-kerrosta ja vielä sittekin korkeammalle paljon kaitaisempia portaita myöten. Siellä tarttui hän käteeni, taluttaakseen minua. Tämä olikin hyvin tarpeen, sillä siitä vähästä päättäen, minkä silmilläni näin, oli meidän kulkeminen pilkoisten pimeän ullakon läpi, johon sitäpaitse oli vaate-köysiä viritetty — hän varoittikin minua kulkemaan kumarruksissani, jotta en päätäni loukkaisi.
Tiellä ajattelin paljon. Hänen kätensä — minä muistin, että hän ennen aikaan kopeili niiden kauneudesta — oli kylmän kostea, ehkä mielenliikutuksesta, ja hän seisahtui aina väliin rappusissa, ikääskuin huoatakseen. Nuot kaitaiset, pimeät ullakkoportaat kuiskasivat myöskin minulle, ettei Taavetti ystäväni, jota kuitenkin ennen aikaan kehuttiin hyväpäiseksi, ole kohonnut kovin korkealle maallisiin etuuksiin nähden.
Hän aukaisi oven ja käski minun astumaan edellä sisään.
Pitkällä pöydällä seisoi lamppu, jonka varjostin kokosi sen kirkkaan valon pienelle, tuskin kyynärää laajemmalle alalle lampunjalan ympärillä, pienille kirjoituskaluille ja muutamille pöydällä makaaville paperille, joten äärimmäinen osa pöydästä ensi alussa näytti olevan kokonansa pimeässä. Sen takana näytti minusta ikääskuin olisi ollut musta hauta, jonka kuitenkin, kun silmä tottui lampun valoon, huomasin sohvaksi, jonka edessä seisoi melkein yhtä pitkä maalattu työpöytä.
Kun kaksi nuoruuden ystävää tällä tavoin äkkiarvaamatta tapaavat toisensa on tuon huikastelemattoman muodon alla kuitenkin jonkunmoinen salainen ujous voitettavana; monivuotinen kerros erihaaralla elettyjä tapahtumia on ensin raivattavana pois tieltä.
Hetken ääneti oltuamme meni ystäväni, juuri kuin äkillisen päätöksen johdosta, ripeästi pöydän luoksi ja otti lampunvarjostimen pois lampulta, joten huone tuli kokonaan valaistuksi.
"Niinkuin näet," sanoi hän, "on asuntoni aivan kuin ennen aikaan, ainoastaan sillä eroituksella että minulla nyt on kaksi akkunaa yhden sijasta, joku hyllyllinen kirjoja enemmän ja hieman parempi palkka, jonka saan siten kokoon, että yhdistän opettajatoimen eräässä köyhäin-lasten koulussa toisen vähän epävakaisemman viran kanssa sanomalehden toimituksessa. Näetsen, siinä on kaikki mitä minä tarvitsen. Minä muutin vuoristosta tänne vasta viime keväänä ja olen kyllä aikonut tulla sinua tervehtimään, mutta sitä en ole vielä tullut tehneeksi. Kaduilla sinulla aina on niin kauheasti kiire, että minusta on näyttänyt juuri kuin alinomaa olisit virkatoimissasi. Mutta nyt kun olen saanut sinut omaan suojaani, niin puhelkaamme menneistä ajoista ja sinun nykyisistä oloistasi. Riisu nyt päältäsi, niin minä sillä välin pyörähdän tuolla alhaalla toimittamassa meille vähän lämmikettä".
Samalla asetti hän lampun-varjostimen jälleen paikallensa ja katosi ulos ovesta.
Tuo ystäväni kovin kiireinen alkupuhe tuntui minusta vähän kummalliselta; oli juuri kuin olisi hän jo edeltäkäsin tahtonut välttää kaikkia turhia kysymyksiä minun puoleltani.
Me emme olleet vielä kunnolleen kädenlyöntiä vaihtaneet, enkä minä ollut saanut sanaakaan sanotuksi, — niin, enpä ollut nähnyt hänen kasvojansakaan, kuin vähäisen vilahdukselta vaan, silloin kun hän kääntyi asettaakseen lampunvarjostimen jälleen sijalleen. Ijän tekemistä muutoksista huolimatta tunsin kuitenkin heti samat laihat, hienot, kalpeat kasvot, jonka sävyt väliin kävivät niin ihmeen ihaniksi ja raskasmielisen näköisiksi — sellaisena oli hän muistiini painunut — mutta kasvojen piirteet olivat nyt käyneet huomattavasti kulmikkaimmiksi ja se pikainen silmänluonti, jonka häneltä sain, oli samalla niin kärsiväinen ja tutkisteleva, että se koski minuun sanomattoman kipeästi. Olen nähnyt sairaiden luovan minuun samanlaisen silmäyksen, kun he ovat peljänneet, että olisi aikomus leikkaamalla parantaa kipeätä kohtaa, ja luulinpa niin paljon käsittäneeni tuosta silmäyksestä, että parannettavana tällä erää oli ystäväni entinen luottamus ja että siihen toimeen tarvittaisiin koko minun taitavuuteni.