Ennen aikaan uskoin minä, yhtä hyvin kuin joku muu auringon alla, hyvää kaikista ihmisistä; mutta siitä saakka kun tulin lääkäriksi ja huomasin mimmoinen ihminen oikeastaan on, olen muuttunut kaikkein epäluuloisimmaksi ihmiseksi maan päällä. Minä epäilen kaikkea ja kaikkia, jopa, niinkuin lukija jo on huomannut, niitä kunnon miehiäkin, jotka kävelevät myrsky-säässä. Indiani ei hiivi huomaamattomampana ja hiljemmin ikivanhain metsäin läpi kuin minä, tarpeen vaatiessa, hoitoni alla olevien sairaitteni luottamukseen, ja Taavetti ystäväni oli heti muuttunut tällaiseksi sairaaksi. Minua ei hän enää kauan voisi pettää jutuillaan "entisistä ajoista" ja punssi lasilla "ylioppilashuoneessaan, joka oli aivan kuin ennen aikaan".
Ensimmäinen sotatemppuni oli tuota pikaa jatkaa sitä huoneen tutkimista, jonka ystäväni jo, vaikkapa kovin pintapuolisesti, oli antanut minun aloittaa. Minä otin sentähden lampun käteeni ja aloin katsella ympärilleni.
Sohvan vastapäätä olevalla seinällä, siinä matalassa loukossa, jonka luisu katto muodosti, seisoi ystäväni vuode, pieni ympyriäinen pöytä edessä. Kirjahyllyllä, joka seisoi laattialla, seinää vasten kulmassa vuoteen laitapuolella, tunsin Henrik Vergelandin rintakuvan, nyt vielä vaillinaisempi leuvan ja nenän suhteen kuin silloin, kun viimeksi sen näin; päälle päätteeksi oli sen toinen silmäkin nyt sokea; se oli melkein yhtä pahoin pidelty kuin se visainen piipunpesä, josta minä nyt poltin, ja jonka myöskin olin heti tuntenut, vaikka sillä oli paljon uusia naarmuja ja lovia, sekä pitkin että poikittain. Ystävälläni oli nimittäin tapana nakerrella ajatusviivojansa piipunpesään tupakkia polttaessaan ja tuon tuostakin pistäessään jonkun sanasen keskusteluun puheen jatkoksi, sitä vireillä pitääkseen, aivan niinkuin puita heitetään tulennokseen — hän näkyi enemmän pitävän lukua siitä että jotakin puhuttiin kuin siitä mitä puhuttiin. Sitä tehdessään ilmoittivat hänen kasvonsa tuota hiljaista syvämielisyyttä, joka saattoi toisen uskomaan, että hän näki jotakin ihmeen ihanaa, jota me muut emme havainneet.
Vuoteen ja kirjahyllyn välissä huomasin joitakuita pulloja, ja salamana juolahti mieleeni ajatus, että ystävästäni ehkä on tullut juomari. — Niinkuin jo sanoin olen minä oikein personaksi muuttunut epäluulo; se ei ole minussa syntyperäistä mutta asianhaarain vaikutuksesta olen sellaiseksi käynyt.
Minä asetin lampun laattialle. Yhdessä pullossa oli kirjoitusmustetta, toisessa oli polttoöljyä ja kolmannessa, vähän pienemmässä, kalaöljyä, jota hän siis nautti, varmaankin rintansa tähden.
Nyt muistui mieleeni hänen kylmänkostea kätensä, hänen pysähtymisensä ja vaivaloinen hengittämisensä, kun portaita ylös nousimme; ja minä häpesin oikein aika tavalla kun olin voinut luulla nuoruuteni rakkaan ystävän ja, sen saatan suoraan sanoa, ihanteeni, idealini, kaikkien muiden jokapäiväisessä elämässä tavattavien ihmisien kaltaiseksi, joita välttämättömästi täytyy epäillä.
Ajatuksissani pyysin häneltä kuitenkin katuvaisena anteeksi tuosta epäluulostani, sillä välin kuin tarkastelin hyllyllä seisovien kirjojen selkä-kirjoituksia, joista monet olivat vanhoja tuttuja. Tämä hylly oli varmaan hänen ylioppilas vuosistaan saakka säilynyt. Minä otin erään paksun kirjan hyllyltä käteeni, vanhan Saro Grammaticon, jonka muistan kerran ostaneeni eräässä huutokaupassa ja lahjoittaneeni ystävälleni; mutta nyt sain jotain toista ajateltavaa.
Minun kävi samoin kuin sen, joka irroittaa kiven muurista ja äkkiarvaamatta löytää salakäytävän — minä seisoin äkkiä ystäväni salaisuuden ovella, tosin vasta laajan, pimeän avaruuden edessä, jonka läpi mielenkuvittelollani taisin kulkea, mutta jossa toden teolla en voinut eroittaa mit'ikinään, ennenkuin ystäväni itse lainasi minulle valoa.
Esine, joka niin suuressa määrin veti huomioni puoleensa ja ikääskuin kiinnitti kaikki ajatukseni ja muistoni yhteen ainoaan paikkaan, ei ollut mikään salainen aukko, vaan muuan viulu, jonka kaula oli murtunut ja jonka tappien väliin kielet olivat kihertyneet. Jännittämättömänä riippui baasi-kieli; liiaksi jännitetty, poikki pirahtanut kvintti oli kippurassa pääpuolella, ja kahden eheän kielen alla makasi, sen näin kun otin useampia kirjoja hyllyltä, talla lappeallaan. Minä tutkin viulua, jota en voinut vetää esille kirjain takaa, yhtä huolellisesti, kuin jos olisin löytänyt sairaan, nälistyneen ystävän — ja huomasin että sillä oli paikkaamatoin halkeama kyljessä. Vanhojen muistojen valtaan joutuneena, kävin vastoin tahtoanikin alakuloiseksi, hyvin surumieliseksi.
Minä suljin tekemäni aukon jälleen kirjoilla, asetin lampun takaisin pöydälle ja istauin sohvaan; tässä minä savua tupruttelevan piipun ääressä, — jonka visaisessa pesässä muun muassa huomasin omat nimikirjaimeni, mitkä itse olin siihen piirtänyt, — antauin kokonansa muistojeni valtaan, joista nyt tässä tahdon kertoa, vaikka ystäväni lukijan mielestä ehkä viipyykin liian kauan poissa punssineen. Tämän kertomuksen kautta astuu hän eteemme sellaisena kuin hän oli nuoruuteni muistojen valossa, ja sellaisena, jonkalaisena lukijan täytyy tuntea hänet, voidakseen häntä käsittää.