Meidän tuttavuutemme ylioppilaina ollessamme syntyi varsin luonnollisesti sen kautta, että me olimme Nordlandilaisia kumpainenkin. Hän oli kolme, neljä vuotta minua vanhempi; ja se että hänelle oli uskottu teaateri kritikoitsijan toimi H… lehdessä, jossa toimessa hänen oikea nimensä tosin oli maailmalle tuntematoin, antoi sitäpaitse hänelle minun silmissäni sellaisen etevämmyyden että jo paljaastaan sentähden olin valmis kumartumaan hänen edessään.
Mutta enemmän kuin tämä, vaikutti koko hänen olentonsa minun lapselliseen mielenkuvittelooni. Oli jotakin tavattoman ylevää hänen soleassa vartalossaan ja hänen hienoissa, kapeissa, yksvakaisissa kasvoissaan, tuolla korkealla otsallaan ja tuuheilla, mustilla kiharoilla ohimoiden ympärillä. Hänen suuret silmäluomensa ja täydellisesti roomalainen nenänsä ikääskuin vetivät huomion pois hänen silmistään, jotka olivat haalean sinervät ja enemmän sopusoinnussa hänen kalpeutensa ja parrattoman muotonsa, kuin hänen kasvojensa enemmän miehekkäiden juonteiden kanssa. Viimeksi mainitut pistivät kuitenkin jo heti ensi silmäyksellä katsojan silmiin. Myöhemmin opin minä toisin lukemaan näistä juonteista ja näin, että niihin oli kuvautunut hänen kahdenkertaisen luontonsa ristilaineet, joissa hänen elämänsä haahti vähitellen musertui.
Vieno hymy huulilla ja hänen hieman ujosteleva luontonsa antoivat hänelle jalouden, joka suuressa määrin vaikutti minuun. Hän oli ainoa niistä ylioppilaista, joita minä tunsin, joka ei käyttänyt ylioppilaslakkia — hän kävi aina matalassa, kapeareunuksisessa, sinisessä merimiehen hatussa, joka sopi hänelle erittäin hyvin. Kun hän innostui, joka väliin saattoi tapahtua väittelyssä, sillä hän oli suuresti mieltynyt ajatusoppiin, johon hän kuitenkin antautui ainoastaan järjellään, mutta ei, minun käsittääkseni, koskaan sydämmellään ja syvemmillä tunteillaan, silloin ei hänen äänensä tahtonut riittää; se kävi rasitetuksi ja kirkuvaksi niinkuin keuhkotautisen ääni. Tuollaisen kiihtymyksen jälkeen kävi hän aina heikoksi ja oli pitkät ajat jonkunmoisessa äreässä levottomuudessa.
Hänen omituisuuksiaan oli myös että hän tuon tuostakin sekä kesällä että talvella jalkaisin teki retkiä maaseuduilla, jossa hän viipyi aina pari päivää. Seuralaisesta ei hän huolinut matkoillensa. Jos hän olisi tahtonut ottaa jonkun mukaansa, niin hän varmaankin olisi valinnut minun seuralaisekseen, sen hyvin tiesin; minun ei sentähden koskaan tehnyt mieleni väkisin tunkeida hänen seuraansa.
Hän kulli matkoillaan ilman matkapussitta; sen huomasin kerran, kun maalla vierailemassa ollessani sattumalta näin hänen tietä pitkin astelevan parin penikulman matkan päässä kaupungista. Näiltä retkiltään palatessaan oli hän aina mitä iloisimmalla tuulella, jota vastoin hän ennen lähtöänsä aina oli harvapuheinen ja synkkämielinen. Hänellä oli ikääskuin ilon- ja surunaikakausia.
Varma merkki siitä, kumpiko aikakausi oli käsissä, oli juuri tämä viulu, jonka nyt kahdenkymmenen vuoden kuluttua löysin katkonaisine kielineen piiloitettuna hänen kirjahyllynsä taakse. Siinä tilassa, missä se nyt oli, oli se jälleen tuollaisena merkkinä, mutta nyt ei päiväin, vaan vuosien mukaan laskettavasta aikakaudesta.
Tätä viulua piti hän ennen aikaan hyvinkin suuressa kunniassa; sillä oli silloin paras paikka hänen seinällään, jousi vieressä. Hän oli saanut sen eräältä vanhalta lukkarilta ylhäällä Nordlandissa; tämä, joka mahtoi olla joku noita monia älyniekkoja, jotka eivät joudu oikealle paikallensa maailmassa, oli opettanut ystävääni viulua soittamaan.
Taavetti rakasti haaveksimista, ei ainoastaan tämän viulun avulla — sillä hänellä oli tarkka korva ja hän oli oppinut varsin paljon — mutta myös itse viulustakin, siitä nimittäin, mistä se alkujansa oli kotoisin ja kuinka vanha se saattoi olla. Erästä viulun sisällä löytyvää epäselvää merkkiä, tahtoi hän erittäin mielellään tulkita näin: "onpa hyvin mahdollista että se on Cremonefari;" tästä asiasta oli hän hyvin arka ja tuo laaja ala, minkä se salli arvaamiselle, oli nähtävästi hänen mielestään viulun parhaimpia omiunisuuksia.
Taavetti Holsti soitti pari kappaletta, joita hän kutsui klassilliseksi soitannoksi; ne olivat muita pitemmät ja ne hän soitti nuottien mukaan. Nämät olivat kuitenkin mielestäni vähemmin miellyttäviä, kuin hänen muut kappaleensa, ja ne näyttivät olevan sukua sille, joka tuntui vieraalta hänen luonnossaan, kun hän ilmestyi ajatustieteilijänä. Ne olivat pikemmin ankaran hengellisen koulutuksen, kuin sydämmen tunteiden hedelmiä — vaikka hän kyllä soitti nekin varsin hyvin ja oikein.
Silloin kun klassillinen soitanto tahi tutkisteleva, kritikoitseva keskustelu oli vallan päällä hänen huoneessaan, oli hän itse parhaimmassa henkevyydessään. Mutta hän oli silloin vähemmin herttainen ja ystävällinen yksin minuakin kohtaan.