Selville tuli minulle mitä oli tapahtunut, kun tohtori eräänä päivänä tuli meille ja käski minun seurata häntä kamariini.
Kaljupäinen, leveähartioinen, pieni tohtori sarka-takissa, teräshankaiset lasisilmät tynkkänenällään oli noita kovakuorisia lääkäreitä, jotka pitävät kunnianaan matkustaa jos minkälaisessa ilmassa. Parhaimmalla tuulella oli hän, kun hän tuli taloon rajuilmasta. Hän oli jäykkä, rehellinen mies, jonka mielipide välttämättömästi antoi luottamusta; hänellä oli siihen lisäksi jotakin lempivää ja uskollista olennossaan, joka vaikutti, että hän, kun hän vaan tahtoi, taisi voittaa sydämmet. Hän oli sekä meidän että papin kotilääkäri ja molempien perheiden hyvä ystävä.
Kun tulimme kamariini, käski hän minun istumaan ja kuuntelemaan, mitä hänellä olisi sanomista, — ja tätä sanoessaan mittasi hän itselleen tilan laattialla, jolla hän, kuten hänellä puhuessansa oli tapana, taitaisi, kädet selän taakse asetettuina, kulkea edestakasin.
Hän oli, sanoi hän, tarkoin miettinyt, joko olla ilmoittamatta minulle, mitä hänellä oli sydämmellään, tahi puhua, niinkuin hän nyt teki; mutta hän oli päättänyt viimeksi mainittua, syystä että minun terveeksi tulemiseni riippui siitä, että itse saisin selvästi tietää, mikä minua vaivasi. Minun viime tautini oli näet ollut jommoisia mielen-vian oireita, jonka hän tiesi perintötaudiksi äitini suvussa monta polvea taaksepäin. Että tämä kohtaus nyt oli ilmaantunut minussa, siihen oli tosin syynä se, että minä liian mielivaltaisesti olin antaunut kaikenlaisiin hourekuvatuksiin, johon tuli lisäksi joutilaisuus, jota hän tiesi minun aina käyttäneeni kotona ollessani. Ainoa pätevä keino tätä vastaan olisi työ, jolla olisi määrätty tarkoituksensa, esimerkiksi lukeminen, johonka hän luuli minulla olevan luonnollisen taipumuksen, ja siihen lisäksi raittiin elämänlaadun, käyntiretket, metsästyksen, kalastuksen, toverit ja harrastuksen; mutta ei joutilaisuutta, ei jännittäviä romaaneja, eikä luonnottomia unelmia. Hän oli puhunut isäni kanssa minusta ja vaatinut, että minä pantaisiin Trondenäsin seminarioon, jossa saisin tilaisuuden alkaa oppiani, ja jossa samalla saisin tilaisuuden muuttaa nykyistä elämääni.
Kun tohtori vähän ajan kuluttua jätti minun, istuin minä kamarissani ja mietin tilaani vakavalla, liikutetulla sydämmellä.
Että näin olin tullut itseni tuntemaan ja saanut elämäni arvoituksen selville, sai minulle erinomaisen helpoituksen — voinpa sanoa, että se oli käänne elämässäni.
Tunto henkisestä pahanvoipaisuudestani, joka hiljaisena mielipainona, pahana aavistuksena aina niin kauas taaksepäin kuin muistini ulettui, oli salautunut sielussani — vaikka väliin valoisempana kesä-aikana kanssa-käyminen Susannan kanssa työnsi sen syrjälle — ei siis ollutkaan mitään syntiä eikä rikoksen painavuutta, ainoastaan tauti, tauti vaan, jota oli kohdeltava tavallisilla parannuskeinoilla!
Enpä usko, että kukaan ilomielin voi istua ja kuulla onnensanomana, että hän on hullu tahi ainakin hulluksi tulemaisillaan; mutta nyt tiedän minä että semmoistakin voi tapahtua maailmassa.
Minä rukoilin nyt, niinkuin minusta tuntui enskerran elämässäni levollisesti ja turvallisesti Jumalaa, jota siis uskalsin lähestyä minäkin aivan niinkuin muutkin ihmiset, tahi, jos mitään eroitusta oli minun ja muitten välillä, vielä likemmin, sairas raukka kun olin.
Oli minusta kuin olisi Jumalan aurinko pitkän, raskaan sadepäivän jälkeen koittanut minulle. Minä rukoilin oman itseni, Susannan ja isäni edestä ja tämän turvallisen olotilan nautinnossa jatkoin minä rukoustani ensinnä jokaisen yksityisen edestä kodissani, sitten pappilalaisten ja lukkarin viimein, muitten puutteessa niinkuin kirkossakin "kaikkien sairaiden ja viheliäisten edestä" joiden lukuun minä sydämmestäni iloisena luin oman itseni.