KUUDES LUKU.
Lukkarin luona.
Oli ainoastaan pari päivää lähtööni Trondenäsiin purjelaivalla, joka oli valmis purjehtimaan pohjaiseen päin.
Minun neuvotoinna aprikoidessa kaikenmoisia keinoja miten saisin vielä viimeisen kerran puhutella Susannaa ennenkuin lähtisin matkalle, tuli sana lukkarista, että minun välttämättömästi piti tulla hänen luoksensa seuraavana päivänä, määrältään kello yksiköistä myöhempänä hän ei olisi kotona.
Samana päivänä kuin sana tuli lukkarista, oli Susanna käynyt siellä. Hän oli sanaakaan sanomatta istahtanut pöydän ääreen ja kätkenyt kasvonsa käsiinsä.
Kun peljästynyt lukkari tiedusteli "sydänkäpyltään", niinkuin hän hädissään Susannaa kutsui, mikä häntä vaivasi, oli hän vihdoin kääntänyt itkusta kosteat kasvonsa hänen puoleensa ja sanonut että hän itki siksi, että hän oli niin perin, perin onnetoin.
"Mutta miksi, rakas Susanna?"
"Siksi" — kaikui äkkiä lukkarin korviin — "siksi että minä pidän Taavetista ja Taavetti minusta, ja me olemme kihloissa, mutta siitä ei saa kukaan kuolevainen tietää muut kuin sinä lukkari — ja sinä et ilmaise salaisuuttamme?" Nämät viimeiset sanat lausuessaan heittäysi hän itkien lukkarin kaulaan, joka oli kokonansa huumautunut tästä uutisesta, ja jonka sydän jo oli voitettu, kauan ennenkuin hänellä oli selvillä mihin asiaan hän oikeastaan antausi.
Hän asetti Susannan takaisin istumaan tuolille, puhutteli ja lohdutteli häntä niinkauan, kunnes hänessä kypsyi se viisas vastaus että meidän piti käyttää näitä kahta erossa-olon vuotta koetusvuosiksi, ja sentähden ei meidän pitäisi sillä aikaa kirjoittaakaan toisillemme. Sitävastoin täytyi lukkarin luvata että me seuraavana edellä puolen päivänä saisimme silmänräpäyksen ajan tavata toisemme hänen luonansa viimeisen kerran puhellaksemme kahden kesken ja saadaksemme jättää hyvästi toisiltamme, ja että lukkarin, sillä ajalla kuin minä olin poissa, piti kertoman Susannalle kaikki mitä hän minusta tiesi.
Kun minä seuraavana päivänä tulin lukkarin luokse, tapasin hänet istumassa puutuolillaan hyvin ykstotisena ja syviin mietteisin vaipuneena, kyynäryspäät polville nojautuneina ja tuijoittaen laattiaan, joka oli havuilla katettu, aivan kuin juhlaksi. Minun tuloni ei näkynyt häntä häiritsevän hänen mietteissään, vaikka vähäinen päännyykkäys minun sisäänastuessani osoitti että hän oli minut huomannut. Viuluaan heilutti hän kädessään edestakaisin polviensa edessä, hiljaa napsahuttaen kieliä, jotta ne kajahtelivat kuin etäiset kirkonkellot. Hänen lempeät, harmaat silmänsä katselivat minua kiireestä kantapäihin saakka vakavasti ja tarkastellen, ikääskuin hän ensi kerran minua katseleisi, ja vähäinen hymy hänen huulillaan osoitti että tarkastus oli ollut minulle edullinen. Hetkisen kuluttua näkyi ovessa varjo ja sisään astui, minun suureksi hämmästyksekseni — Susanna. Hän kiiruhti punastuen suorastaan minun luokseni ja tarttui minun käteeni, lausuen: "Rakas Taavetti, lukkari tietää kaikki; hän on antanut meille luvan jättää toisiltamme jäähyväiset täällä."