Tämä oli liiaksi minun väsyneelle, vaivautuneelle luonnolleni; minä tartuin hänen kumpaiseenki käteensä ja itkin, pää leväten hänen sylissänsä. Minun itkuni kävi yhä kiivaammaksi, kunnes se viimein muuttui epätoivoiseksi, suonenvedon-tapaiseksi nyyhkimiseksi, jota en enään voinut hillitä ja joka peljästytti Susannaa; sillä hän koetti saada minua vaikenemaan, lausui nimeni ja suuteli minua sillävälin niinkuin lasta saadaksensa minua tyytymään. Minulla oli niin suuri tarvis saada oikein lujasti itkeä, ettei sitä enää voinut hillitä.

Kun minä vihdoin kävin levollisemmaksi, kietoi hän jälleen kätensä niskani taakse ikääskuin hän sillä tahtoisi pakoittaa minua tarkkaamaan, kumartui minun ylitseni ja katsoi minua kauan silmiin; hänen liikutetut, kauniit kasvonsa olivat samalla kertaa niin lepyttävän herttaiset ja niin voimakkaat. Minun täytyi, vakuutti hän vihdoin tuolla pään keikkauksella, jolla hän aina tahtoi antaa painoa sanallensa, uskoa häntä siinä, että hän tiesi tuhansin kerroin paremmin mitä Jumala aikoi tulevaisuudestamme, kuin mikään tohtori, ja ainoastansa Jumalata piti meidän kumpaisenkin tässä totella, eikä minkään tohtorin inhimillistä viisautta.

Sellaiset ihmiset, kuin tohtori, sanoi hän, ei ymmärrä mitä rakkaus on. Jos minä olisin ollut terve ja iloinen olisi varmaankin Jumalan tahto ollut, että hän olisi jakanut kaiken hyvän kanssani ja niinpä mahtanee Jumalan tahto myöskin olla että saman rakkauden pitäisi saada jakaa minun suruni ja tautini; mutta tässä kohden olivat tohtori K. ja Taivahan Herra eri mieltä — kuta enemmin hän puhui tohtorista, sitä enemmän näkyi hänen vihansa häntä kohtaan enentyvän. Hän luuli sitäpaitsi niin varmaan ja hänen äänensä kävi tätä lausuessaan niin kummallisesti lempeäksi ja vienoksi, melkein kuiskuttavaksi — että juuri se, että me niin sydämmellisesti rakastimme toisiamme, olisi parempi parannuskeino minulle kuin mikään tohtori voisi keksiä. Hän tunsi, että hänen mielensä kävisi sairaaksi ja että hän joutuisi epätoivoon, ellen minä enää rakastaisi häntä, sillä sitähän olimme jo tehneet siitä saakka kuin voimme muistaa, niin että nyt oli liian myöhäistä koettaa saada meitä eroitetuksi.

Yksi asia oli nyt lujasti päätetty — tätä ajatellessaan ilmoittivat hänen kasvonsa kukistamatonta tahdon lujuutta, joka muistutti minua hänen isästänsä — ja se oli, että hän mitä pikemmin aikoi ilmoittaa koko meidän suhteemme isällensä. Tämä ei enään, sekä minun että hänen tähtensä, saanut olla mikään salaisuus. Hänen isänsä rakasti häntä suuresti, ja hätätilassa tahtoi hän yksivakaisesti sanoa hänelle, ettei hyödyttäisi häntä eikä ketään muuta — hän tarkoitti tällä äitiään — kauvemmin koittaa saada jonkun lääkärin viekoittelemaan minua hänestä.

Kaikista vähin tahtoi hän tietää mistään "veljeydestä ja sisaruudesta" meidän välillämme, niinkuin hän ylenkatseella lausui, ja ikääskuin saadaksensa tämän ajatuksen oikein tukahdetuksi, käski hän minun, hänen seisoissaan minun edessäni ja kiihkoisella innolla katsellen minua kasvoihin, antamaan hänelle suudelman merkiksi siitä, että me vielä olimme ja aina kaikesta ja kaikista huolimatta tulisimme olemaan uskolliset kihlatut, jopa vaikken koskaan tulisi niin terveeksi, että me täällä maan päällä voisimme mennä naimisiin.

Minä syleilin häntä, suutelin häntä lämpimästi ja kiihkoisesti kerran, kaksi ja kolme kertaa, kunnes Susanna irroittui syleilyksistäni.

Sillä aikaa kuin hän puhui, selkeni minulle että hän väkevällä, terveellä luonnollaan taisteli taistelun meidän kumpaisenkin edestä, ja oikeuden edestä, jota mahdollisesti ei voisi sanoilla todeksi näyttää, mutta jonka pyhyyden minä tunsin seisovan yli kaikkein taidollisten todistusten.

Minä sain nyt Susannan takaisin onnellisemmin kuin koskaan olin voinut uneksia, samalla kuin minä käsitin, että kaikki se, jota voisi kutsua ritarilliseksi itsensä uhraamiseksi minun puoleltani oli paljoa halvempi kuin meidän rakkautemme. Todellisessa rakkaudessa kantavat kumpaisetkin rakastavaiset ristiä ja se joka "ritarillisesti" tahtoo kantaa sitä yksinään, pettää vaan toisen.

* * * * *

Tunti tämän yhdessäolon jälkeen Susannan kanssa, joka loppui uudistetuilla lupauksilla ja vakuutuksilla, istuin minä melkein pimeässä talvi-illassa, kuun vaeltaessa pienien harmaiden pilvien takana, viisi-hankapurtemme perässä, yhdessä isäni ja kahden Martinez'in kanssa.