Isäni istui harvasanaisena ja piti perää, sillävälin kuin miehemme soutivat melkoisesti ankaraa vastatuulta vastaan, joka puhalsi eräästä salmesta, jotta me saisimme tuulta purjeisimme lopuksi matkaa. Minä ajattelin hiljaisuudessa kaikkea mitä oli tapahtunut tällä lyhyellä ajalla ja tunsin itseni niin äärettömästi onnelliseksi.
Me tulimme kotia yöllä. Minä koetin maata hereilläni ja ajatella Susannaa ja kaikkea mitä hän oli minulle sanonut, mutta nukahdin kuin kivi ja heräsin niin terveenä, onnellisena ja iloisena, että ainoastaan se, jolle kohtalo on suonut saada nukkua oikein onnellisen unta, voi sitä tuntea. Ja niin kävi joka yö. Minä nukahdin ennen kun isämeitäni oli lopussa, laulelin aamusilla ja olin melkein vallattomasti hilpeä, iloinen ja työhön halukas kaiken päivää.
Kävi toteen mitä Susanna oli sanonut, että meidän rakkautemme tulisi olemaan minulle parempana terveyden lähteenä kuin mikään tohtorin inhimillinen viisaus voisi neuvoa minulle.
KYMMENES LUKU.
Myrsky.
Seuraavana Lauantaina jälkeen puolen päivän alkoi se kauhea, kaksi päivää kestävä myrsky, josta moni vielä puhuu kaikkein kauheimpana, mikä ikinä on Lofotissa raivonnut.
Kaikeksi onneksi ei kalastus vielä ollut alkanut — myrsky puhalsi luode puolelta suorastaan Länsivuomaan ja toi mukanaan sumua ja lumiräntää sekä vyörytti kauheita aaltoja sinne — muutoin olisi ehkä saatu kuulla yhtä monesta haaksirikosta kuin tuon kuuluisan myrskyn jälkeen vuonna 1849, jolloin yhtenä vuorokautena useampia satoja veneitä joutui haaksirikkoon. Nyt ei hukkunut muuta kuin joitakuita veneitä, jotka olivat matkalla kalalle, useampia purjeveneitä ja pari suurempaa laivaa ajoi myrsky maalle.
Myrsky kiihtyi yön kuluessa; me tunsimme miten rakennuksemme liikahti jokaisesta myrskyn puuskauksesta ja natisi liitteissään; me valvoimme kaikki ikääskuin äänettömän suostumuksen johdosta kynttilän ääressä.
Ullakkoluukut, ovet ja akkunat suljettiin huolellisesti. Kattokivet putoilivat kolisten maahan, myrskyn viskeleminä, niin että me pelkäsimme niiden puhkaisevan läven kattoon, ja uunin piiput ne vinkuivat niin ilkeästi ja kolkosti; kun tuuli oikein ankarasti puhalsi kuului se voimakkaalta, ilkeältä sankarinääneltä myrskyisessä yössä, väliin taas kurjalta hätähuudolta.
Olimme kaikki koossa asunhuoneessa ja vallitsevaa hiljaisuutta keskeytti ainoastaan jonkun huomauttaminen ilman vaiheista, tahi kun joku talon väestä palasi, tehtyänsä katselmus retken kartanon ympäri. Isälläni oli ankara pelko rantapuodista ja purrestansa, joka hänen oli täytynyt päivällisen jälkeen kolmin kerroin kiinnittää ankarain satamaan syökseväin hyöky-laineiden tähden. Usein näin hänen kiertelevän käsiänsä ikäänkuin rukouksessa ja senjälkeen astuskelevan permannolla hetken aikaa iloisempana, kunnes tuska taaskin valtasi hänet ja hän istuutui synkästi silmäillen eteensä.