Myrsky kesti yhä. Ulkoa kuului kumahteleva jyske — joka hyvin kyllä voi tulla rantapuodista. Isäni otsallen kohoili tuskan hiki ja minua liikutti syvästi nähdessäni hänen ahdistustansa, voimattani kuitenkaan tuottaa vähintäkään lohdutusta.
Vähää jälkeen meni hän kynttilän valolla eteis-huoneesen, vaan palasi kohta kantaen kädessänsä vanhaa, suurilla kirjaimilla painettua Virsikirjaa, josta hän etsi muutaman rukouksen sekä meren-hädässä laulettavan virren. Kaikki väki kokoontui kutsumatta asuinhuoneesen hartaushetkeä viettämään. Isäni laski suuret, ruskeat kätensä, joissa hän piti virsikirjaa, kahden pöydällä palavan kynttilän väliin. Aluksi luki hän rukouksen ja lauloi sen jälkeen virrestä joka värsyn, joita me, kukin taitonsa mukaan, säestimme. Todella oli tuo kuni rukous myrskyjen ahdistaman aluksen kajuutassa ja varmaankin haaveili nyt tämä kuvittelu vaaroja rikkaasta nuoruudesta isäni sielussa. Myrskyn henkien luulimme jo hartauden hetkiä viettäessä tyyntyneen, vaan uusilla voimilla alkoi sen päätettyä tuo turmiollinen luonnon raivo.
Ylhäällä makasi vanhempi Martinez vuoteensa vieressä polvillaan ja risti lakkaamatta itseänsä Kristuksen kuvan edessä. Varmaankin oli hänellä paljon vähemmän syytä huoleen kun meillä, sillä hänen brigginsä oli laskenut ankkurin pienoseen lahdelmaan, joka sitä turvasi tuulta ja aaltoja vastaan. Kuitenkin katui hän nyt katkerasti ei kiiruhtaneensa vaaran uhatessa poikansa ja väkensä luo.
Aamupuolella yötä näkyi ilma hiukan tyyntyneen ja väsyneinä astuimme levollen, jättäen ainoastaan pari miehistä vahdiksi. Kello 10 paikoilla edelläpäivällisen valkeni päivä ja nyt voimme selvästi katsella hävitystä sen täydellisyydessä. Sadottain makasi päärakennuksen kattokiviä hajallaan pihamaalla, osa seinän laudoituksesta tuulen puolella oli irtautunut ja ylin osa sillasta makasi vinossa, järveen vaipuneena, kun aallot olivat huuhdelleet pois pari sen arkuista. Vieläpä rantapuotikin oli kärsinyt vahinkoa.
Sillä välin liehui haaksi silminnähtävässä vaarassa. Kaksi maalle kiinnitetyistä touveista oli jo katkennut ja pelastus riippui ainoastaan kolmannesta, joka oli kiinni laivan renkaassa rannalla, lahdelman suussa. Haahden kannella seisoi yksinään suuri, valkonen villakoira, etukäpälät reunavarustuksilla, ulvoen, vaikkei sen ääni aaltojen keulaa huuhdellessa ja tuulen riehuessa etäällen voinut kuulua. Asema tuli yhä vaarallisemmaksi, sillä maahan kiinnitetty touvi oli sellaisessa jännityksessä, ettei sen keskustakaan sattunut mereen. Sen lisäksi kävi niin ankara tuuli, että ihmisen oli mahdottoman vaikea pysyä pystyssäkään, sitä vähemmin rientää avuksi. Minä kiipesin kukkulalle talon takana, jossa kallionlohkare suojasi myrskyä vastaan, ja josta voin hyvästi silmäillä sekä meren että lahdelman yli.
Länsi-vuonon yli liehui talvisessa ilmassa aaltoilevia, hopean-harmaita pilviä. Rantaa lähellä kohoili äärettömän suuria, kuohu-harjaisia vesi-vuoria, jotka särkyivät roiskulla teräviä kallioita vastaan ja vetäytyivät sen jälkeen takasin, jättäen lavean alan rannikkoa kuivaksi.
Eräässä kohden, jossa kallio jyrkästi kohosi merestä, pieksivät aallot korkealle ilmaan leveän vaahto pylvään, joka tuulen mukana syöksi savun kaltaisena maiseman yli. Toisessa kohden ahdisti meri jättiläis voimallaan luisua kalliota, milloin peittäen sen kuohuillaan, milloin jättäen sen tyhjäksi taas ja tämän näytelmän päällä taisteli usein, roikkuvin siivin, väsynyt lokki, joka luultavasti oli kolostansa joutunut tuulien valtoihin.
Tuskissani kiinnitin huomioni lahteen purttamme kohden. Hämmästyksekseni huomasin kannella seisovan miehen ja tunsin hänen — se oli väkevä Jens, joka erään toisen miehen kanssa oli kiivennyt sinne tuulen puolelta.
Hetkisen tyvenen aikana laskeusi hän, sidottuansa nuoran vartalonsa ympärillen, yksinään keulaan ja alkoi vetää haahtea vastatuuleen pitkin kovasti jännitettyä touvia. Pelolla odotin joka hetki haahden vaipuvan veteen ja minusta näytti usea laine syöksyvän sen kannelle. Haahden hiljaa kulkiessa eteenpäin seurasi isä ja väkemme levottomasti rantaa myöten.
Saavuttuansa luodoille, joiden yli aallot alinomaa tyrskyivät, kiinnitti vahva Jens purren ja alkoi vetää touvista, jota mies tarpeen mukaan laivan kannelta irroitti. Hän oli juuri kiini sitomassa sitä laiva-renkaasen eikä enää ollut tehtävänä kuin pari käännöstä, kun me äkkiä huomasimme kolme mahdottoman suurta aallon harjaa, joiden välttämättä täytyi heittäytyä luotojen yli. Selvästi oli nyt vahva Jens haaksineen suurimmassa vaarassa, sillä lii'oin jännitetty touvi tuskin voi kestää enenemää painoa.